Taidekentälle on tullut paljon uutta sanastoa ja käytänteitä: kulttuurinen omiminen, cancelointi, vaientaminen, kolonialismi ja muut aiemmin lausumattomat tai tiedostamattomat käsitykset ovat muuttaneet suhtautumistamme taiteen kentällä käytävään keskusteluun, ja varsinkin siihen kysymykseen, että mitä taiteen keinoin on mahdollista tai luvallista käsitellä ja esittää. Lisäksi taideteoksia ja etenkin tekijöitä arvotetaan edelleen laadullisesti, ilman selkeitä määreitä. Väitän kuitenkin, että mahdollisuuksien kirjo ei ole kaventunut vaan laajentunut. Kyse on siitä millaista kielenkäyttöä se mahdollisuus edellyttää.
Kokoava käsite
Taidekentän kirjoittamattomat ja lausumattomat säännöt ovat niitä yhteisen sopimuksen osia, joilla taidekenttää hallitaan ja joita odotetaan noudatettavan. Tämä mekanismi on kuitenkin sumea. Siksi nykytaiteen keskeinen osa tulisi olla kommunikaatio. Vieraannuttava taidepuhe tai hiljaisuus taiteen kentällä estävät osallisuutta. Termistön hallinta ja käyttö auttaa monessa tilanteessa. Tarkoituksenani on vaikuttaa termistön tarkennukseen eli käsitellä taidemaailman kielenkäyttöä ja pyrkiä edistämään osaltaan kielenkäytön tapaa. Yhteinen kieli edistää keskustelua ja parantaa todellisuuden hahmottamisen mahdollisuuksia. Nykytaiteen kentällä ei kommunikoida vain kollegoiden kesken, vaan vuorovaikutusta tapahtuu myös yleisön suuntaan, monin eri kanavin. Taitelijat bloggaavat, antavat haastatteluja ja ovat esillä sosiaalisessa mediassa. Suuntaus on suotavaa, mutta se sisältää myös ongelman. Viestintä on yksisuuntaista. Ohipuhumisen vaara eli tulkinnan virheellisyys ja käsitteiden vieraus saattavat aiheuttaa monenlaisia vaikeuksia kommunikaatiossa, koska taiteen kentällä on yksi monesta muusta kontekstista poikkeava elementti: implikoiva taideteos. Taideteosten esteettiset ja ei-esteettiset määreet ovat muuttuvaisia ja tulkinnanvaraisia. Pelkkä institutionaalinen yleisötyö, kuten museopedagogiikka, ei välttämättä korjaa tilannetta. Kehittyneempi dialogi voi antaa mahdollisuuden käsitellä rajujakinkin aiheita taiteen avulla, ilman väärintulkintoja, jotka johtavat taidekohuihin.
Kirjoitin jo väitöksessäni suppeasti (2015) kielenkäyttöpelistä, joka tarkoittaa tiivistetysti taidekentän eri toimijoiden käyttämiä puhemekanismeja, puhestrategioita, retoriikkaa sekä hiljaisuutta. Se on taiteen puhetta, ei taidepuhetta. Se on rakenteellista, mekaanista ja oman sanastonsa sävyttämää. Ikävästi sanottuna sumeaa taidejargonia tai orwellilaista ankkakieltä. Pyrin osaltani korjaamaan tilannetta ja määrittelemään kielenkäyttöpeli-käsitteen alaa seikkaperäisemmin. Tarkennan tässä yhteydessä aiemmin sanomaani ja selvennän muutamia auki jääneitä tulkintasuuntia. Metodologialtaan tämä teksti pohjautuu pääosin kirjallisuuskatsaukseen ja käsiteanalyysiin. Taiteenilmaisun tarkasteluun käytän kirjallisuuskatsauksen lisäksi kokemuksellista lähestymistapaa. Teoriasidonnaisuus tässä tekstissä on lähtökohtaista sekä päämäärällistä. Analyysin tuottamaa uutta tietoa pyrin tuomaan esille mahdollisimman tarkasti perustellen. Jalostan aiempaa termistöä nykypäivän taidediskurssia paremmin vastaavaksi. Teorianmuodostus ei perustu pragmatismista huolimatta pelkkään havaintoon ja kokemukseen, vaan teorialähtöisyys rakentaa ajattelun perustan. Oleminen ja kokemus tulevat osaksi teoriaa.
Kielipeli
Wittgensteinin (1889–1951) kielenpelin käsitteestä johdettu kielenkäyttöpeli kuvastaa taiteen kentän moniulotteista vuorovaikutusta ja kommunikaatiota. Se viittaa taiteen eri toimijoiden käyttämiin keinoihin, retoriikkaan ja ilmaisun muotoihin, jotka yhdessä muodostavat kompleksisen verkoston merkitysten ja tulkintojen muotoiluissa. Kielenkäytön, eli ajattelun konkretisoimisen, haasteena on sen vakiintumattomuus ja yhteisten käytäntöjen puute. Tämä johtuu siitä, että pystymme tekemään usein vain epäselviä ja artikuloimattomia huomiota taideobjektista, mikä tekee myös siitä tuotetun puheen epäselväksi. Sanat eivät täysin vastaa kehollisesti koettua maailmaa tai kuvaa tarpeeksi tarkasti olevaa. Erityisen selkeästi tämä näkyy nykytaiteen kentällä. Esimerkiksi veistotaide on siirtynyt jo 1900-luvulla käsittelemään yhä enemmän itseilmaisullisia ja yksilöllisiä aiheita yhteisöllisten, historiallisten tai kirjallisten aiheiden sijaan (Ks. Mäkikoskela, 39, 2015). Taideteos on siis irtautunut inhimillisestä, kuten José Ortega y Gassett totesi esseessään (1925). Silti tai pikemminkin juuri siksi pitää yrittää luoda kielenkäytön yhtenäisyyttä, taidemaailman kommunikaation mahdollisuuden tähden.
Filosofi Ludwig Wittgenstein puhuu filosofiassaan kielipelistä (1981). Hänet tunnetaan erityisesti kahden pääteoksensa, Tractatus Logico-Philosophicus (1921) ja Filosofiset tutkielmat (1953), kautta. Tractatus Logico-Philosophicus oli hänen varhainen teoksensa, ja siinä hän esitti pohdintojaan kielen luonteesta, ajattelusta ja todellisuuden rakenteesta. Hän esitti ajatuksensa symbolien ja lauseiden suhteesta maailmaan sekä kielen ja ajattelun rajallisuudesta. Myöhemmin Wittgensteinin ajattelu muuttui merkittävästi, ja hän hylkäsi osan aiemmista näkemyksistään. Filosofiset tutkielmat ovat hänen myöhäistuotantonsa pohjalta koottuja tekstejä, joissa hän kehitti uusia ajatuksia kielen merkityksestä, käytöstä ja ymmärtämisestä. Hän korosti kielen käytön kontekstuaalisuutta ja kyseenalaisti myös perinteisen filosofian käsityksiä. Wittgensteinin ajattelu vaikutti moniin filosofisiin suuntauksiin, kuten analyyttiseen filosofiaan ja kielifilosofiaan. Hänen teostensa tulkinnat ja vaikutukset ovat olleet laajalti keskustelunaiheena filosofian piireissä. Kielipeli on keskeinen käsite Wittgensteinin myöhäisessä filosofiassa ja se liittyy hänen ajatuksiinsa kielen käytöstä, merkityksestä ja ymmärtämisestä. Wittgenstein käytti kielipelin käsitettä kuvaamaan tapaa, jolla kieltä käytetään eri yhteyksissä ja tilanteissa. Hän korosti, että kielen merkitys ei ole kiinteä tai pysyvä, vaan se riippuu siitä, miten sanoja käytetään eri tilanteissa. Kielipeli voi olla mikä tahansa sosiaalinen toiminta, jossa kieltä käytetään ja tulkitaan. Kielipelin käsite auttaa osoittamaan, kuinka kielen merkitys ei ole sidottu abstrakteihin ja pysyviin merkityksiin, vaan se syntyy käytännön toiminnasta ja vuorovaikutuksesta eli käytännön ja kokemuksen kautta. Hän käyttää erilaisia kielipelejä esimerkkeinä osoittaakseen, miten sanojen merkitys voi vaihdella eri yhteyksissä. Esimerkkejä kielipeleistä voivat olla pelit, joissa käytetään käsitteitä kuten "rakenne", "tieto" ja niin edelleen. Kielipelin käsite auttaa haastamaan perinteisen filosofian tapaa ajatella kielen merkityksestä ja ymmärtämisestä.
Myös Hans-Georg Gadamer (2012, 102) puhuu pelistä tai leikistä (Spiel). Se on vaikeaa tai itse asiassa mahdotonta kääntää yksiselitteisesti, mutta tässä yhteydessä määritän sen tarkoittavan taiteen kentällä käytävää peliä, jossa on erilaisia osallistujia ja joille on omat, osin kirjoittamattomat, sääntönsä. Gadamerin pelin olemukseen kuuluu se, että myös pelaajat ovat pelattuja, sanoo Gianni Vattimo (1999, 21). Toisin sanoen se tarkoittaa myös taidepolitiikkaa ja taiteen yhteiskunnallista asemaa eri painotuksilla. Siksi on tärkeää eritellä taidepuhe taiteen puheesta. Politiikka on merkitysten konkretisoimista sanojen avulla. Kuvataiteilija Osmo Rauhala on kertonut olevansa taide-eliitin rakenteellisen syrjinnän esimerkki. Hän nimitti Aamulehden haastattelussa suomalaista taidepolitiikkaa suomettuneeksi. Lehden mukaan Rauhala ei ollut saanut yhtään apurahaa Vuoden nuori taiteilija -palkinnon [1992] jälkeen. Syyksi hän itse arveli sen, että hän ohitti valtaapitävien hyväksynnän ja loi samalla kansainvälistä uraa. Samaisessa jutussa hän totesi, että ei ole ottanut syrjintää henkilökohtaisesti, koska tiedosti sen olevan rakenteellista syrjintää, ja kertoi olevansa huojentunut uudesta näyttelystään Kiasmassa. (Vaarala/AL 28.9.2012, 20.)
Wittgensteinin ajatukset kielipeleistä ovat olleet vaikutusvaltaisia, ja ne ovat vaikuttaneet laajalti pragmatistisen ajattelun kehitykseen. Elekieli ja sanallisen ilmaisun rooli taiteessa heijastelevat kielenkäyttöpelin monimutkaista dynamiikkaa, joka juontaa juurensa filosofiseen pohdintaan. Ludwig Wittgensteinin kielipeli on kuitenkin metafora, se ei siis konkretisoi. Wittgenstein käytti tätä käsitettä näyttääkseen, kuinka kielen merkitys ei ole kiinteä ja absoluuttinen, vaan se riippuu siitä, miten sanoja ja käsitteitä käytetään erilaisissa käytännön tilanteissa. Se voi olla yksinkertainen arkipäiväinen keskustelu, tieteellinen tutkimus, peli, politiikka, uskonnollinen rituaali, taidemaailma tai mikä tahansa muu tilanne, jossa kieltä käytetään viestintään ja merkitysten välittämiseen. Tässä kohdin teen eroa. Pyrin keskittymään vain taidekentän puhetapaan. Taiteen kentässä teokset jättävät jälkiä, merkkejä, jotka vaikuttavat katsojiin ja tulkitsijoihin. Näiden jälkien kautta todellisuus muovautuu yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksiksi ja merkityksiksi. Tällainen jälkien jättäminen avaa oven erilaisiin tulkintoihin ja merkityksiin, jotka ovat osa taiteen rikasta monimuotoisuutta.
Kielenkäyttöpelin intuitiivinen merkitys ja käyttötavan esimerkki
Ei ole olemassa – vielä – taideretoriikan syntaktisuutta eli kielenkäytön yhtenäisyyttä ja siksi kielipelin väliin pitää lisätä termi -käyttö. Se viittaa syntaktiseen rakenteeseen, mutta sisältää myös viittauksen kielenkäytön semanttiseen eli merkitysopilliseen puoleen. Kielenkäytön syntaktisena ongelmana on kielenkäytön tapa: esimerkiksi taidekritiikki on murroksessa ja arvostelmien laatu on vaihtelevaa tai jopa puutteellista. Ei ole yhteistä tunnistettavaa pohjaa. Kielenkäytön tapaan ja paikkaan kuuluu syntaktisen tunnistettavuuden ja semantiikan lisäksi kielen konteksti. Wittgenstein oli kielipelissään kiinnostunut nimenomaan kielen rakenteesta, kuten kielen synnyttämästä sisällöllisestä merkityksestä. Kielipeli-käsite ei mielestäni enää riitä kuvaaman nykytilannetta. Siksi tarvitaan uusi, käyttökelpoinen käsite. Tarvitsen itse uuden käsitteen erottaakseni kielipelin kielenkäyttöpelin määritelmästä, jossa keskeistä on kielen osin vielä määrittelemätön sisältö, ei niinkään sen syntaktinen ja heuristiikkaan viittaava rakenne.
Ehdotan, että voitaisiin ajatella, että nykytaide on kuin omalakinen ja omamielteinen alue, jolla on oma kielensä, niin kuin aktuaalisesti onkin. Se on oma ekosysteemi, jossa on omat sääntönsä, jotka eivät välttämättä päde muissa systeemeissä. Otan esimerkin. Taiteilijan käyttämä puhe voitaisiin nähdä ikään kuin objektikielen (eli sen, joka kohdistuu taideteokseen) metakielenä. Se olisi semanttisesti selventävää puhetta, joka avaisi tämän omalakisen ja -mielteisen maailman käyttämiä käsitteitä myös katsojille, jolloin kommunikaatio olisi ymmärretympää ja kompleksisia törmäyksiä ei tapahtuisi. Eli siis kuvallisen ilmaisun kielen selittävää puhuttua kieltä. Ajankohtainen kysymys kuuluukin, että miksi esimerkiksi Jenni Hiltunen kokee tarvetta selittää usein esillä ollutta teostaan Grind (2011) vasta nyt, vaikka hänelle on esitetty kritiikkiä useasti aiemminkin, ja tarjottu mahdollisuutta teoksen merkityksen avaamiseen. Hän on todennut 2016, että kyse ei ole saamelaiskultuurista, vaikka saamelaistaiteilijat niin väittävätkin. Hän siis kieltäytyi osallistumasta keskusteluun ja puhui kritiikin ohi. Nyt häntä omien sanojensa mukaan hävettää, Ks. Yle 29.2.2024.
Eikä ehdotukseni tarkoita, että katsojan kokemus tai tulkinta olisivat uhattuina. Jokainen saa pitää oman tulkintansa, mutta jos haluaa heittäytyä tiedon vaihtoon, pitäsi siihen mielestäni antaa mahdollisuus. Tiedonsosiologit Berger ja Luckmann luonnehtivat samankaltaista tapahtumaa siten, että kieli on merkkijärjestelmä, jolle on luonteenomaista objektiivisuus. Symboli ei siis itse sisällä arvolatausta. Vaikka kielellä olisikin vain välinearvo, jolloin sitä käytetään viittaamaan muihin todellisuuksiin, niin se myös säilyttää kiinnikkeensä arkielämän todellisuuteen. (Berger ja Luckmann 1994, 49.) Tästä samasta ajattelusta oli suuntauksia Wittgensteinilla. On kuitenkin niin, että kun katsoja havainnoi merkin, hän luo sille tarkoitteen eli symbolin arvon. Katsoja ei liitä omaan kokemukseensa merkityksetöntä symbolia. Sellaisen merkin kohtalona on vaipua havainnon ja kokemuksen tuolle puolelle ja siten sen olemassaolo hiipuu yksilön kokemusmaailmassa.
Wittgensteinin mukaan kielen avulla ymmärretään sosiaalisia toimintoja, jotka ohjaavat meitä eteenpäin. Arvot ovat sosiaalisen kanssakäymisen liimaa. Berger ja Luckmann kutsuvat tätä osaa kielenkäytöstä kielen traditionaaliseksi käytöksi (Berger ja Luckmann 1994, 174). Toisin sanoen kielen käsitteet voi ymmärtää vasta, kun ymmärtää kielenkäytön mekanismit. Nämä mekanismit tuottavat kanssakäymiseen omat konventionsa. Eli siirrettäessä ajatus taidemaailmaan voidaan todeta, että käytetyllä kielellä on perinteensä, mutta se pitää oppia ymmärtämään. Täytyy osata hahmottaa rakenne eli taiteen puhe, jotta voi ymmärtää taidepuhetta. Pitää opetella gadamerilaista pelaamista. Yksi painotuksin kerrottua asia ei välttämättä tarjoa aktuaalista tietoa. Samankaltainen huomio on tiedonsosiologien mielestä ”yhteistä kieltä” (emt. 174). Käytän siten Wittgensteinin termiä ja Bergerin ja Luckmannin muotoilua tässä yhteydessä välineenä oman termin systemaattisemmalle postuloinnille. Taiteen sanallistamisen ja tekemisen vaikeus on innoittanut minut tähän aiheeseen tarttumiseen, joten tämä termi ja sen johdannaiset ovat tämän artikkelin keskeisin ja tärkein oma argumentatiivinen propositioni sekä oma muotoiluni.
Kielenkäyttöpeliksi
Wittgensteinin mukaan eri kielipelit voivat jakaa samankaltaisia piirteitä, mutta ne voivat myös poiketa toisistaan merkittävästi. Tämä korostaa kielen monimuotoisuutta ja sen jatkuvaa sopeutumista erilaisiin tilanteisiin ja käyttötarkoituksiin. Kielipelin käsitteen tarkoite eli intensio auttaa meitä ymmärtämään, että kielen merkitys ei ole yhtenäinen ja staattinen, vaan se muotoutuu vuorovaikutuksessa ja käytetyssä kontekstissa esimerkiksi taidemaailmassa. Yleisesti ottaen Wittgensteinin kielipelin käsite haastaa aiemman käsityksen kielen staattisista merkityksistä ja korostaa kielen käytön dynaamisuutta ja kontekstisidonnaisuutta. Tästä johtopäätöksenä voi sanoa, että on laadullista eroa välittömällä mielleyhtymällä ja harkitulla assosiaatiolla. Esimerkiksi taidekriitikon työnkuva on nykyisin lähes poikkeuksetta välitöntä tiedonvälitystä. Teemu Mäki argumentoi, että yksi tällaisen artikuloinnin yleinen ilmenemismuoto on ohipuhuminen. Ohipuhuminen tarkoittaa taiteen merkityksen ja sen luomien merkityssuhteiden hämärtämistä. (Mäki 2007, 10.) Kriitikko siis olettaa tietävänsä, mitä taideteos merkitsee, esittää tai viestii. Tässä prosessissa suurena riskinä on Mäen mainitseman ohipuhumisen mahdollisuus, jossa sanattomat merkitykset saavat kielellisen muodon, ilman eksaktia muotoilua. Kyseessä on intentioharha Ks. Mäki, 2007, 10-. Näin ollen voidaan myös olettaa, että kritiikin kirjoittamisen tavoissa on laadullisia eroja. Käsitys intentioharhasta osittaa, että pelkästään tulkitsijan kokemus ja omat havainnot eivät riitä perusteeksi sanallistaa taideteoksen tarkoitetta. Jos intentioharhan kaltainen olettamus vakiintuu, se muotoutuu osaksi rakennetta ja se luo vahvistettua merkitystä sekä kasvaa arvoa. Ohipuhumisen eli intentionaalisen harhauttamisen lisäksi on ylipuhumista, kaksoisviestintää sekä symboleilla kommunikointia. Taiteella on siis oma viestintämekanisminsa, jos mukailen Deweyn (2010, 118) viisasta toteamusta. Nämä puheen tavat aiheuttavat suoranaisia häiriöitä nykytaiteen kentällä. Kielenkäyttöpelissä kyse on kaikista edellä mainituista osista ja yhdessä tämä toimintatapa luo omaa todellisuuttaan sekä arvottaa asioita vinoutuneesti. Kielenkäyttöpeli tapahtuu pelin sisällä ja se kohdentuu kielenkäytön sääntöihin pikemminkin kuin kielenkäytön syvälliseen analyysiin ja tämän takia se on usein ongelmallista. Lisäksi sen tunnistamista vaikeutta se tosiseikka, että usein kielenkäyttöpeli on tiedostamatonta ja se itse aiheuttaa hiljaisuutta, kun ristiriitaiset, epäselvät ja ongelmalliset tilanteet ovat liian vaikeita sanallistaa. Tällöin syntyy tarpeettomia taidekohuja.
Olen lisännyt tunnettuun käsitteeseen sanan käyttö väliin, koska olen halunnut erottaa ja jalostaa käsitteeni Wittgensteinin tai esimerkiksi de Saussuren kielipelien määritelmistä tai kielen nykyisestä normatiivisuudesta sinänsä. Kyse on sanan merkityksen ymmärtämisestä ja sen käytön alan laajennuksesta eli ekstensiosta. Siksi sana käyttö sopii tämän uuden termin väliin, se viittaa aktiivisuuteen ja laajennukseen, mutta myös osoittaa itse käsitteen alan laajennuksen. Väitän, että käsite kielipeli ei ainakaan taidekentällä vastaa täysin nykyistä ymmärrystämme käsitteen käytön kaikista sovelluksista. Pelkästään taideteos-sanan määrittelemien on edelleen avoin laita. Emme tee pelkästään tietoisia ja tarkoituksellisia päätöksiä. Näin ollen kielipeli-käsitteen ala on laajentunut niin moninaiseksi, että on vaarana, että yksi käsite sisältää liikaa merkityksiä, jotka sekoittavat kielenkäyttöä. Käsitteen laajennus ei vastaa käsitteen varsinaista merkityssisältöä ja ymmärrettävyyttä sellaisenaan. Tästä pragmaattisesta syystä ehdotan uutta käsitettä, joka erottaa osin kelipelin käsitteen omakseen, mutta myös tarkentaa ja avaa itse kielenkäyttöpelin käsitteen merkityssisältöä. Ymmärrän itse, että ehdottamani käsite on vasta sanan tai termin asteella, mutta tämä onkin keskustelun avaus ja siten merkityssisällön vakiintumisen lähtöpiste, odottaen mahdollista laajentumista tai vaihtoehtoisesti kuihtumista hämärään käyttökelvottomana. Se on siis vielä hämärän rajalla. Sanojen tapailu, kokeilu ja ”hakeminen” on myös kielenkäytön peliä.
Taitelija pyrkii tuomaan oman olemisensa esille objektimaailmassa. Taiteen tekemisellä ja vaikkapa elekielellä on samoja piirteitä ja käytänteitä, kehollisuuden kautta. Esimerkiksi fenomenologian kautta, joka tutkii kehon ja mielen välistä yhteyttä, elekieli voidaan nähdä leikinomaisena ilmaisuna, joka kuitenkin rinnastuu sanalliseen ilmaisuun. Tällainen näkemys tuo esiin sen, kuinka eleet ja sanat voivat kumpikin olla merkityksellisiä kommunikaatiossa ja taiteen tulkinnassa. Elekielellä ja vaikkapa kuvataiteen kenttään kuuluvalla performatiivisella esityksellä on selkeitä havaittavia yhtäläisyyksiä. Elehtiminen ja sanojen haku on sukua leikille tai pelille. Jälki ja merkki ovat tekijän jättämiä toiseuden jälkiä todellisuudessa. Hapuilu, tapailu ja elehtiminen toteuttavat itseilmaisun tapahtumaa siinä missä taidetyökin. Jos tuo tapahtuma tulkitaan virheellisesti, myös käsitys toiseuden olemuksesta jää vajaaksi.
Hieman hiljaisuudesta
Filosofit painottavat kielenkäytön konventiota ja mekanismeja, mutta jos kieltä ei aktiivisesti käytetä, vaietaan tai kielenkäytön muotoja vääristellään konventioiden vastaisesti, niin tällöin voidaan myös puhua kielenkäyttöpelistä. Tähän voi sisältyä mainittua kaksoisviestintää, symboleilla puhumista sekä kuvilla viestimistä, mutta ennen kaikkea korostan niistä johtuvaa hiljaisuutta. Hiljaisuus on kielenkäyttöpeliä ei kielenkäyttöä. Se on valtapeliä. Se on aktiivista toimintaa. Hakaristitatuointi saunakaverin olkapäässä aiheuttaa tilanteen, jossa sanomisiaan pitää hetken hiljaisuudessa harkita. Sama mekanismi toimii taiteen kentällä. Taitelijaan sijoitettu mielikuvaleima sävyttää horisontin. Hiljaisuus on politiikkaa, joka toimii taidekentän sisäisessä ekosysteemissä. Se on toiseuden asemaan asettamista. Hiljaisuus on tärkeä osa taiteen maailmaa. Se voi olla paitsi fyysistä hiljaisuutta, myös symbolista tai emotionaalista. Taiteen välittämä hiljaisuus taas voi olla voimakas väline tunteiden ja ajatusten herättämisessä katsojassa. Se antaa tilaa reflektiolle ja syvemmälle ymmärrykselle, joka ei aina vaadi sanojen käyttöä. Taidekentällä toimija huomaa heti, kun kaiku ei vastaakaan. Ja kun uudessa tilanteessa on erityisen hiljaista, sen huomaa heti.
Hahmottelemani termi kielenkäyttöpeli ilmenee ja toteutuu myös kieltämisenä ja hiljaisuutena: ei-sanomisena. Muokkasin termiä Wittgensteinin ilmaisusta, koska kielipelit, retoriikka ja dialogit vaativat yhteistä eli läsnä olevaa ja jaettua tietoa. Berger ja Luckmann toteavat kielipolitiikan tai kuten itse sitä kutsun kielenkäyttöpelin olevan hyvin rituaalinomaista toimintaa (Berger ja Luckmann 1994, 176). Hiljaisuus ei ole jaettua tietoa, mutta tiedämme kaikki, miten se toimii. Tiedonsosiologit toteavat kirjassaan, että kieli yhdistää jokapäiväisen todellisuuden eri osa-alueet yhteen ymmärrettäväksi ja mielekkääksi kokonaisuudeksi (emt. 50). Mutta mitä jos kieltä ei käytätäkään? Jos taitelija ei esimerkiksi avaa tarkoitetaan? Tarkoituksellisesti harjoitettuna se on minusta osa kielenkäyttöpeliä. Samaa asiaa kutsuu osin Jyrki Siukonen (2011) hiljaisuudeksi ja Petri Kaverma (2012) ei-kommunikaatioksi. Kyse on merkittävästä vallankäytöstä eli aktiivisesta kieltämisestä. Tämä saattaa aiheuttaa Bergerin ja Luckmannin toteaman subjektiivisen todellisuuden muuttumisen totaalisesti, jolloin kyse on väärinymmärryksestä (Berger ja Luckmann 1994, 177) eli kommunikaation puutteesta. En kiellä yksilön oikeutta kokea taideteos kohdallisesti ja omaehtoisesti. En kiellä tekemästä havaintoja ja kokemasta itse. Ehdotan vain, että kommunikaatio nykytaiteen kentällä lisäsi ymmärrettävyyttä eikä se poista katsojan kokemuksen autenttisuutta. Tulkintojen monianisuus ei katoa yhteisen kielen vahvistamisesta. Kommunikaation puute voi kuitenkin aiheuttaa vierauden tunnetta eli vieraantumista; ihmisen kokemusmaailman irtaantumisena taiteen objektimaailmasta, jolloin nykytaide saa alentavia puhekielisiä leimoja, kuten puuhastelu tai siihen liitetään siihen muita siihen kuulumattomia arvolatauksia.
Taideteoksen katalyyttinen luonne kommunikaation avaamisessa on rinnakkainen sille tapahtumalle, jota Berger ja Luckmann kuvaavat kirjoittamalla, että samalla kun keskustelu ylläpitää todellisuutta, se muuttaa sitä. Silloin todellisuuden joidenkin osien osaksi jää vahvistua tai heikentyä. Joistakin asioista puhutaan enenemän ja joistakin vaietaan. Näin tapahtuessa pois jätettyjen asioiden luonne heikkenee ja toisten taas vastaavasti lisääntyy. Syntyy epäsuoria olettamuksia, intentioita. Siten keskustelun todellisuutta luova voima sisältyy suoraan kielelliseen objektivointiin. Näin ollen kieli todentaa ja toteuttaa maailman kahdessa eri mielessä. (emt. 173.) Oleminen ja objektivistinen todellisuus eivät kohtaa, ja tätä mekanismia tarkoitan taideteoksen implikoivalla luonteella.
Lopuksi
Taidekentän pelissä on useita toimijoita, joiden subjektisuhde vaihtelee sen mukaan, mistä horisontista he keskusteluun osallistuvat. Myös taiteilijan tuotanto voidaan tässä yhteydessä ymmärtää tulkinnan tekemisenä ja pelin osana. Tämä on osa todellisuuden intersubjektiivista elämismaailmaa (Vrt. Berger ja Luckmann 1994, 219). Taidekentän kirjoittamattomat ja lausumattomat säännöt ovat niitä yhteisen sopimuksen osia, joilla taidekenttää hallitaan ja joita odotetaan noudatettavan. Berger ja Luckmann toteavan tämänkaltaisen toiminnan olevan hyvin hienosyistä yhteistä kieltä, johon pitää osata sosiaalistua. Näin ollen pidetään yllä yhteistä todellisuutta. (emt. 174.) Yksilötason ja yhteiskunnallisen tason pitää jotenkin kohdata sekä nivoutua yhteen (emt. 220). Ja kuten mainitsin, taiteen ymmärtäminen syvällisesti vaatii kehollista ja ruumiillistakohtaamista eli taiteen tekemistä ja samassa maailmassa olevaa aistimista. Kuten myös kokemuksellista ja havainnoivaa kohtaamista. Pyrkimystä ymmärrykseen, joka ei tarkoita kaikkien nykytaiteen kentällä tapahtuvien ilmiöiden hyväksymistä. Toki taiteesta voi tehdä monella tapaa ymmärrettävämpää, mutta syvällisesti taiteesta puhuminen ja varsinkin sen aito ymmärrys, ilman ohipuhumista, vaatii mielestäni taiteen tekemistä tai sen aitoa kohtaamista aistien avulla; koskemalla, katsomalla, kuulemalla tai tekemällä. Tämä vaatimus on ennen kaikkea uskottavuuskysymys, josta Berger ja Luckmann puhuvat termillä uskottavuusrakenne (emt. 174–182). Tosin tulkintani tässä yhteydessä on, luonteeni vastaisesti, hieman institutionaalisen taidekäsityksen sävyttämä, eikä niinkään taideteosten esteettisen laadullisuuden vaatimus.
Loppuhuomautuksena totean, että taiteellinen tutkimus avaa oven syvemmälle ymmärrykselle taiteen moninaisuudesta ja vaikutuksesta. Se vaatii kuitenkin aktiivista osallistumista, dialogia ja avointa mieltä erilaisten ilmaisumuotojen sekä merkitysten ymmärrykseen. Hyväksyntää ei välttämättä tarvita. Kielenkäyttöpelin käsite tarjoaa työkalun, joka auttaa hahmottamaan taiteen kompleksista luonnetta ja sen roolia yhteiskunnassa.
Kirjallisuus:
Berger, Peter. L & Luckmann, Thomas, Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen — tiedonsosiologinen tutkielma (The Social Construction of Reality, 1966) Suom. Vesa Raiskila. Gaudeamus. Helsinki 1994.
Dewey, John, Taide kokemuksena (Art as Experience, 1934) Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. Niin & näin Tampere 2010.
Gadamer, Hans-Georg, Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Valikoinut ja suomentanut Ismo Nikander. Vastapaino. Tampere 2009.
Hiltunen, Jenni, Saamelaisia teoksellaan loukannut taitelija pahoittelee – ”Tietämättömyys tuntui häpeälliseltä” Yle 29.2.2014.
Kaverma, Petri, Tyhjä piha. Häiriö ja hiljaisuus [nyky]taiteessa Väit. Kuvataideakatemia. Helsinki 2012.
Mäki, Teemu, Mikä on taiteen tehtävä? Teoksessa Taiteen asetelmissa tutkimus – kannanottoja tutkimukseen taiteilijan työssä. Toim. Tanskanen, Ilona & al. Turun ammattikorkeakoulun oppimateriaaleja 36. Turku 2007. 10–35.
Mäkikoskela, Riikka, Ympäri, sisällä. Kolmiulotteinen työskenteleminen kuvataiteessa Väit. Aalto Arts Books. Helsinki 2015.
Ortega y Gasset, José, Taiteen irtautuminen inhimillisestä teoksessa Taiteen irtautuminen inhimillisestä ja Ajatuksia romaanista 1925. Suom. Sinikka Kallio. Otava. Helsinki 1961.
Siukonen, Jyrki, Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan (2011) Kuvataideakatemia. Helsinki.
Vaarala, Noora, Valtaeliitti esti suomalaisen taiteen kansainvälistymisen Aamulehti 28.9.2012.
Vattimo, Gianni Tulkinnan etiikka. Suom. Jussi Vähämäki ja Liisa Kunttu. Tutkijaliiton julkaisu 92. Helsinki 1999.
Wittgenstein, Ludwig, Filosofisia tutkimuksia (Philosophische Untersuchungen 1951) Suom. Heikki Nyman. Taskutieto 155 Helsinki 1981.
コメント