Taidenäkemykseni

Musiikkisuositus: Soul Asylum; Runaway Train

Oma integroitumiseni ja identifikaationi taidemaailmaan eli pieni introspektiivinen katsaus taiteilijaidentiteetin rakentumiseen.

Taide kertoo meistä itsestämme narratiivin tavoin jotain, jolloin sitä voi reflektoida, ja siitä voi siten myös kertoa sanallisesti. Tämä pätee mielestäni erityisesti silloin kun identiteetti vahvistuu kokemuksen myötä, jolloin syntyy uutta ymmärrystä eli tietoa. Tätä prosessia voi kuvata siten, että kielemme kyky on tiivistää ja vakiinnuttaa puhujan omaa subjektiviteettia eli vahvistaa itsetietoisuutta.

Koen, että taiteilijaksi kasvaminen on pakonomaista ja vimmaista tarvetta todentaa objekteiksi kokemaansa ja näkemäänsä todellisuutta. Erityisesti, kun ollaan (taiteilijaksi) sosiaalistumisen alkuvaiheessa todellisuuden näkeminen sekä hahmottuminen korostuu. Seuraava kehityksen vaihe ja sitä seuraavat vaiheet korostavat koko ajan kokemusmaailman merkitystä — eli jos ajattelemme taidemaailman olevan yksi mahdollinen maailma, taiteilijan sisäinen maailma toinen sekä hänen luomansa objektien maailma eli taideteokset kolmas, niin saamme jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, miksi taiteilijaksi täytyy kasvaa, ja kehittyä sekä omaksua taidemaailman kieli, mutta myös itse ”taiteen kieli”. Toki ihmisellä voi olla lahjakkuutta ja edellytyksiä omaksua primäärivaiheen eli mallioppimisen metodiikkaa nopeammin kuin toisilla ikätovereilla, mutta kokemusmaailmaa se ei kasvata, joten tästä näkökulmasta kantilainen näkemys taiteilijuudesta neroutena saattaa olla osin vääristynyt tulkinta. Taiteilijapersoonaa voidaan kutsua tällä määreellä, mutta se ei ole pelkästään sisäsyntyistä, vaan osin opittua. Lisäksi perustelen taiteilijuuden erityisasemaa ja suljen sen pois ”tavallisista” ammateista sillä perusteella, että taide ei ole yleisinhimillisen kiinnostuksen kohde.

Nykyinen ja rationaalinen yhteiskunta on tuottanut taiteilijan monessa suhteessa omana kääntöpuolenaan tai piilokuvanaan. Myyttinen taiteilija on edustanut tämän maailman toista, usein torjutuksi tullutta, mutta toisaalta ihannoitua puoliskoa. Samalla kun yhteiskunta on luonut julkisivunaan kuvaa tietoisesti järkiperäisestä toiminnasta, se on varustanut taiteilijan tälle vastakkaisilla määreillä – irrationaalisuudella, ulkopuolisuudella, patologialla, spontaanisuudella ja anarkistisuudella, toteaa Vappu Lepistö. (Lepistö 1991, 15.) Kirjoitin Taideteollisen korkeakoulun lopputyössäni (2006): ”Itse en ole koskaan tuntenut eläväni keskellä taidetta tai sen olevan kokonaisvaltaisesti persoonaani määrittävä tekijä. Jossain määrin olen jopa kokenut olevani postmodernin taiteilijamyytin reunalla.” Tiedonsosiologit Berger ja Luckmann kertovat vierastamisen kokemuksen johtuvan siitä, että eriytyneet erikoisalat vaativat tietynlaista initiaatiota, rituaalin hyväksymistä, jossa pelkästään taitojen näyttäminen ei riitä vaan pitää kyetä myös sosiaalistumaan viitekehykseensä (s. 164).

Primääritasolla kokemani muuttuminen taiteilijasta opettajaksi muutti minua perusteellisella tasolla ja sitä voin verrata Bergerin ja Luckmannin argumentoimaan uudelleensosialisoitumiseen, jolloin olen identifioinut itseni uudestaan (s. 184). Täydellinen sosialisaatio tapahtuu heidän mukaansa parhaiten yksinkertaisissa yhteiskunnissa (s. 185) ja onkin merkille pantavaa, että taiteilijaa taidemaailmassa ei voi kutsua yksinkertaiseksi yksilöksi yksinkertaisessa todellisuudessa. Tämä vaatii jonkin verran lisää kontemplaatiota, mutta voi olla verrannollinen Juha Varton toteamukseen. Aalto-yliopiston emeritusprofessori Juha Varton mukaan taiteilijan ammatin harjoittaminen on niin vaativaa, että taiteilija pystyy muuttamaan itsensä läsnä olevaksi ja ulkopuoliseksi (Varton luento, 22.10.2013).

Tietynlaisen mallioppimisen ja sitä kautta yksilöllisen kehittymisen prioriteettina on minulle aina ollut kädentaito ja välineen hallinta sekä uuden oppiminen. Käytän harvoin yhtä tutuksi kokemaani tekniikkaa – ainakaan samankaltaisessa muodossa. Harvoin suunnitellessani teosta mietin sen todellista toteutusmahdollisuutta. Pyrin pikemminkin siihen, että en anna teknisten tai materiaalisten rajoitusten haitata ideointiani, vaan luotan siihen, että pystyn löytämään sopivat tekniset ratkaisut, jotta voin toteuttaa suunnittelemani teoksen. Näin ollen taiteilijuuteni on ruumiillista ja käytän ruumistani kokemusmaailmani mielteiden materialisoimiseksi artefaktiksi eli objektiksi. Samankaltaisen dialektisen kuvauksen ihmisen käsityksestä omasta ruumistaan tekevät myös Berger ja Luckmann (Vrt. s. 63).

Teos on oman sielullisen minäni alullepanema, mutta ruumiini implementoima manifesti kokemusmaailmani rakenteesta tai sen osasta, ja kun saatan taideteoksen esille, niin siitä tulee osa jonkin toisen subjektin kokemaa objektien maailmaa, jota hän arvioi, omista lähtökohdistaan. Siten maailmamme yhdistyvät merkin välityksellä ja olemme samassa intersubjektiivisessa maailmassa.

En ole kokenut itseäni herooiseksi taiteilijamyytin edustajaksi, vaan joksikin muuksi, ja se onkin kannatellut minua. Lepistö konstruoi myyteistä irti olevien tyyppien suhtautuvan elämään niin, että taide on verrannollinen muuhun työhön ja se voidaan rinnastaa käsityöläisyyteen tai yrittäjyyteen (emt. 1991, 65). Tarkemmin sanottuna voisin sijoittaa itseni (taiteilija)myyteistä irti olevaan tai synteesiä purkaviin taiteilijatyyppeihin. Tällaisia maallisempia arvokriteereitä kunnioittavia taiteilijoita verrataan ilkikurisesti tuotteistamiseen tai käsityöläisyyteen, jatkaa Lepistö. Toisaalta opettajana pyrin luomaan synteesiä. Tämä on omaa taiteellisen ajattelun dialektiikkaani. Taiteilijana pyrin edelleen ottamaan veistosteni ideat tai mallit olemassa olevista muodoista: luonnosta tai luonnonilmiöistä eli havainnon kautta, mutta oman kokemusmaailmani suodattamina. Se on mielestäni sama vaade, kuin mitä tiedonsosiologit esittävät johtopäätöksissään todetessaan, että teorianmuodostus ja tiedonsosiologinen tutkimus vaativat rakenteellisen todellisuuden ja inhimillisen toiminnan dialektiikan huomioonottamista (Ks. s. 208).

Lähteet:

Berger, Peter. L & Luckmann, Thomas (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen — tiedonsosiologinen tutkielma. Suom. Vesa Raiskila. Gaudeamus. Helsinki. 6. painos. Alkuperäisteksti on julkaistu vuonna 1966.

Lepistö, Vappu (1991) Kuvataiteilija taidemaailmassa. Tapaustutkimus kuvataiteellisen toiminnan

sosiaalipsykologisista merkityksistä. Tutkijaliiton julkaisusarja 70. Helsinki.

Kuva: Aura Tuliharjun grafiikka (2019)