Musiikkisuositus: Elton John ; Your song
“If I was a sculptor, heh
But then again, no”
Johdanto
Kun veistän moottorisahalla kovaa kuusipuun pintaa, minussa herää jotain syvää. Olen taiteilija, mutta myös enemmän ja samalla niin paljon vähemmän. Omanarvon tunne horjuu usein herkässä ja pienessä sielussa. Kehollisen tekemisen prosessi on tyydyttävää, samaa ei aina voi sanoa lopputuloksesta. Osaava ihminen ei aina tarkoita osaavaa taiteilijaa. Kun tartun vasaraan ja hakkaan kiven pintaa tai muokkaan metallia, tunnen materiaalin vastarinnan jokaisessa iskussa. Käden hermotus viestittää aivoille jotain tapahtuvan, mutta yritän keskittyä itse työhön, en tunnekokemukseen tai ajatteluun. Olen taiteilija, kuvanveistäjä, jonka käsissä syntyy teoksia likaisista, toisten hylkäämistä tai raskaista materiaaleista. Mutta ennen kaikkea olen vihainen taiteilija – sielu, jonka luovuutta sytyttää turhautuminen, kateus ja epätoivo. En tarkoita tympeää aggressiivisuutta, vaan vahvuutta. Rakentavaa tyytymättömyyttä, joka saa pyrkimään parempaan. Silti vastoinkäymiset harmittavat. Yritän olla ajattelematta lopullista teosta.
Käsitteitä
Jyrki Siukonen on kirjoittanut kirjassaan (2011), että ajattelijat eivät ole varsinaisesti olleet käsillä tekijöitä. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ne, jotka ovat pääsääntöisesti historian saatossa kirjoittaneet taidefilosofiaa, eivät ole itse olleet kuvataiteilijoita, vaan enemmänkin tulkkeja. Tietäänkään näin ei ole. Siukonen yleistää. On useita taiteilijoiden tekemiä filosofisia(kin) tekstejä, mutta mennään Siukosen kuvaamalla dikotomialla. Nykyisessä taiteellisessa tutkimuksessa kokemuksellisuus on voimallisemmin liitetty itse tekijyyteen, ja uuden tiedon mielenkiinto onkin liittynyt nimenomaan tekijän eli taiteilijan omaan kokemukseen ja siitä saatuun uuteen tietoon, eikä niin, että varsinaisen tiedon tuottaa jokin tai joku, taiteen tekemisen ulkopuolella oleva toimija (Vrt. esim. Vadén 2001). Subjekti on siirtynyt keskemmäs pelilautaa. Silti ajatus tutkivasta taiteilijuudesta on vaikea. Tekemisen tavat ovat hyvin etäällä toisistaan.
Riikka Mäkikoskela kirjoittaa väitöksessään (2015) kuvanveistäjän työskentelystä. Hän viittaa materiaalin vastukseen, jossa taiteilija työskentelee materiaalin kanssa ja materiaalia vasten. Hän käyttää kirjassaan termiä "passiivinen eteneminen", jolla hän tarkoittaa sitä, että jos taiteilija työskentelee ja ajattelee työskentelevänsä materiaalia vasten ja sen kanssa, hänen on mahdollista laajentaa pohdintaa kehostaan omaan ympäristöönsä. Tämä tapahtuu hänen mukaansa siten, että kun taiteilija suuntaa huomionsa toiminnallisen materiaalin kosketukseen, niin hän ottaa huomioon myös ympäröivän ympäristönsä. Mäkikoskelan väitteen mukaan kolmiulotteisuudessa on mahdotonta toimia ilman muita. Sekään ei ihan tarkalleen ottaen pidä paikkansa. Oletan kuitenkin tässä yhteydessä "muilla" viittaavan myös muihin objekteihin, ei pelkästään muihin henkilöihin, vaan myös ympäröivään esinemaailmaan. Hänen mukaansa voidaankin sanoa, että taiteilija toimii ja tekee työtään tietynlaisessa vuorovaikutuksessa tai puristuksessa ympäristönsä kanssa. Hänen sanomansa mukaan toisen tai toiseuden olemassaolo on se, mihin toiminta peilautuu. Eli tässä tapauksessa taiteilija, joka työstää teostaan, voi hahmottaa myös itsensä suhteessa taideobjektiin (Mäkikoskela 2015, 40-.) Mielestäni tämä tarkoittaa sitä, että taiteilija voi työskennellessään tehdä havaintoja omista tunnetiloistaan, kokemuksistaan ja päätellä niistä oman vuorovaikutussuhteensa teoksen kanssa. Tästä kokemuksesta on mahdollista uuttaa tietoa. Myös taideteoksen materiaalinen olemus, teoksen kanssa työskentely sekä teoksen kanssa oleminen vaikuttavat oleellisella tavalla taideteoksen lopullisen muodon syntymiseen. Mäkikoskela jatkaa, että ainoastaan tällaisessa vastavuoroisessa yhteistyössä toiminnallinen materiaali voi ehdottaa työskentelyn etenemissuuntaa. Se siis vaikuttaa taitelijan toiminnan strategiaan. Toiminnallisella materiaalilla hän viittaa siihen, että materiaali antaa aktiivisia ehdotuksia teoksen toteutumisen suunnasta. Eli tässä toteutuu muun muassa kuvanveistäjä Michelangelon pilke silmäkulmassa lausuttu toteamus, että marmorinpala pelkästään ehdotti hänelle, millainen Davidin patsaasta pitäisi tulla. Muutkin tämän sutkautuksen kaltaiset kuvaukset muodostavat positiivisia konnotaatioita materiaalin kanssa yhteistyössä toimimisesta. Ne luovat kuvaa mestarin toiminnan helppoudesta. Sekään ei ole totta. Mutta vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen turhautumiseen tai suoranaiseen pettymyksen tunteeseen tekijän kokemusmaailmassa, kun hän ei pystykään toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Vaan esimerkiksi mainittu materiaalin vastus asettaa reunaehtoja, rajoituksia ja suoraan sanottuna tarjoaa vaikeita kokemuksia siitä, että tekijä ei pystykään hallitsemaan materiaalia haluamallaan tavalla. Materiaalista muotoutuva teos ei toteudukaan sellaisena, kuin taiteilija on sen mielessään kuvitellut. Ja uskoisin, että tämä on tuttu tunne kaikille taiteentekijöille — harrastelijasta ammattilaisiin. Palatakseni Mäkikoskelan määritelmiin, niin hänen mukaansa toiminnallisen materiaalin ehdottama suunta aiheuttaa sen, että tämä materiaalin vastus tuo omat piirteensä syntymässä olevaan taideteokseen. Ja näin ollen materiaalista tulee työskentelyn toinen osapuoli. Hänen mukaansa rajat ihmisen ja ei-inhimillisen välillä katoavat. (emt. 2015) Tämä voi olla mahdollisesti totta, mutta jos pohdimme edelleen taiteilijan tunnekokemuksia, niin ne palautuvat pääosin kuitenkin inhimillisen kokemusmaailman piiriin, ja ei-inhimillisyys taas kohdistuu materiaan. Joidenkin teoreetikkojen mukaan jopa koko (nyky)taiteen olemukseen. Toki materiassa voimme välillisesti nähdä inhimillisiäkin piirteitä apriori, mutta edelleen tämä rajanveto on mielestäni jossain määrin olemassa. Mäkikoskela kutsuu tätä taiteilijan vastavuoroiseksi yhteistyöksi, jossa teosta edistää välillä taiteilija ja välillä materiaali. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun varsinaista edistymistä ei tapahdu? Silloin suututtaa aposteriori.
Tunnekokemusta taiteen tekemisen yhteydessä on jonkun verran (eritasoisin) tutkimuksin tutkittu. Tartun kuitenkin hieman viereen. Sovellan Savijärven (2016) tutkimusta, jossa subjektin tunteita on jaoteltu positiivisiin ja negatiivisiin sekä neutraaleihin ja aktivoiviin sekä epäaktivoiviin. Tutkimuksessa nämä luokittelut on esitetty kaaviona. Suhteutettaessa Savijärven jaotteluun taiteen tekemisessä ilmeneviä tunteita, aktiivisia ja positiivisessa sarakkeessa ovat esimerkiksi ilo, ylpeys, toiveikkuus ja innostus. Näyttelykutsun saadessaan taiteilija saa usein uuden innostuksen ryöpyn ja ryhtyy tarmokkaasti toimeen. Saven haptisuus onkin tänään jotenkin miellyttävämpää. Negatiivisia, mutta aktivoivia tunteita ovat taas esimerkiksi häpeä ahdistus ja viha. Viha on tunteena helppo, joten se tunnekokemus ei välttämättä rajoita toimintaa, ainakaan minulla. Epäaktivoivia eli passivoivia tunteita syntyy, kun taiteilija kokee helpotusta, rentoutta tai rauhallisuutta, niin hän ei toiminnassaan välttämättä ole aktiivinen vaan tyytyväinen tekemäänsä. Näyttely on valmis ja avajaiset pidetty, on hetki aikaa rauhoittua ja levätä. Negatiivisia ja epäaktivoivia tunnekokemuksia ovat taas tylsistymien, toivottomuus, uupumus ja väsymys. Surullisuus ja onnellisuus ovat Savijärven mukaan toiminnan kannalta neutraaleita.
Taiteilijalle tärkeä toiminnanohjausmekanismi nähdäkseni on rakentava tyytymättömyys. Se pitää toimintaa ja motivaatiota yllä. Tärkeää on myös omanarvontunne. Keskeiseksi ominaisuudeksi nostaisin kutenkin epävarmuuden sietämisen. Tässä on huomioitavaa se, että jos kiinnitämme katseemme takaisin noihin aktivoiviin osioihin, niin niissä ei esimerkiksi ylpeyden tunnetta lueteltu negatiivisiin tunnekokemuksiin. Ehkä sen ei pidäkään olla, mutta ylpeyttä ei sinällään pidetä yhteiskunnassamme suotavana. Ovatko ylpeys ja omanarvontunne samoja asioita? En tiedä, siksi kysyn.
Viha taidekontekstissa ei passivoi tai ole neutraali tunne. Viha on tosiaan helppo tunne, joten sen kokeminen voi olla keino ohittaa vaikeampien tunteiden käsittely. Se on myös helposti ymmärrettävä tunne. Se aktivoi toimintaan suhteellisen suoraviivaisesti siirryttäessä tunnekokemuksesta toimintaan. Eikä pidä unohtaa kateutta. Sen eteenpäin vievää voimaa ei useinkaan tunnusteta tai tunnisteta.
Substantiivinen taide
Rakastan teoksia, jotka on taitavasti tehty. Se on mielestäni lähimpänä taiteen määritelmää: taiten tehty. Tulkintani on sekoitus alkuperäistä imitaatioteorian ja joidenkin työstämisteorioiden piirteitä. Tämän tarkempaan taidemääritemään en itse tässä pluralistisessa nykytodellisuudessa pysty muotoilemaan. Omat teokseni heijastavat sisäistä taisteluani ja kapinaani. Ne ovat muotoja ja objekteja, jotka kohoavat kivestä ja metallista, symbolisoiden myyttejä ja perinteitä, mutta aina ne sisältävät myös epätyydyttävän elementin. Vajavaisen toteutuksen. Ne eivät ole vain objekteja tässä todellisuudessa, vaan ilmaisuja siitä, että vastarinta ja viha voivat muuttua voimaksi ja kauneudeksi. Tosin harvoin ne ovat omasta mielestäni kauniita. Se on turhauttavaa. Toiset tekevät parempaa taidetta ja kirjoittavat paremmin. Tunnen usein kateutta.
Sanan Tekhné latinankielinen käännös on ars, joka ei ole selkeä substantiivi. Se on meidän nykyisestä näkökulmastamme sumeaa kieltä. Olemme nykyaikana viehtyneitä tarkkoihin kategorioihin ja käsitteiden selkeärajaisiin määritelmiin. Tekhné tarkoitti aikanaan tietoa, tekniikkaa, taitoa ja taidetta yhtä aikaa. Käsitteen alaa laajasti tulkiten, sen voisi kuvailla ilmaisevan sitä taiteellista prosessia, jossa kuvanveistäjä pyrkii löytämään sopivan ilmaisutavan inspiraatiolleen. Kuvataidetta ei mielletty taiteeksi tai ainakaan se ei ollut muusista taidetta. Taide ei siis syntynyt tekijänsä ulkopuolella. Inspiraatio ei tullut tähdistä, se piti synnyttää sisäsyntyisesti, tunnekokemusten avulla. Kuvataiteessa taiteen tapahtuma on tässä ja nyt, ei jossain muualla. Inspiraatio ei saavuttanut käsityöläistä myöskään ilman havaintoja. Kaunotaiteessa pitää olla vielä muutakin. Tarvitaan abstraktia ajattelua, vaikkapa löytääkseen sopivan veistämistavan tuulen kuvaamiseen materian avulla. Tämä ei onnistu ilman syvällistä perehtymistä valittuun tekniikkaan, ja hyvin usein syvällinen taidon oppiminen tapahtuu malli- tai jäljittelyoppimisen kautta, jolloin kyseeseen tulee mestari-kisällimuoto oppia, tutkia ja opettaa (veisto)taidetta. Käden taito on jotain, joka opitaan, muistetaan ja jalostetaan. Tekhné vaatii harjoittajaltaan paljon, usein koko eliniän. Taide vaatii, että sen harjoittaja suostuu oppilaaksi, sekin on vaikeaa. (Hyvä) opettaja on taas heijastuspinta, johon kisälli saa kokeilla sekä testata sekä työtään, että tunnekokemuksiaan. Se tarkoittaa molemmille toimijoille oman vajavaisuutensa hyväksymistä, joka ei ole nykyisessä meritokraattisessa yhteiskunnassa aina helppoa.
Vihan voima
Vihan tunne on yksi ihmisen voimakkaimmista ja primitiivisimmistä tunteista. Se voi olla reaktio epäoikeudenmukaisuuteen, vääryyteen tai turhautumiseen. Vihainen taiteilija käyttää tätä voimakasta tunnetta energianlähteenään taiteessaan. Hän voi luoda teoksia, jotka ovat provokatiivisia, aggressiivisia tai jopa tuhoavia, kuten kuvaveistäjä Markus Copperilla oli. Tämä vihan ilmaisu voi olla tapa herättää keskustelua ja pakottaa katsojat kohtaamaan vaikeita aiheita. Taiteilijana vihan tunne pulppuaa sisälläni, kun joudun kamppailemaan materiaalin vastustusta, ikävää ennettä, motivaation puutetta, kateutta, epäonnistumisen pelkoa tai aikapainetta vastaan. Metallin jäykkyys, kiven kovuus tai puun sitkeys, ja niiden itsepäinen kykenemättömyys taipua tahtooni – ne kaikki ovat kuin vertauskuva elämän muista vastoinkäymisistä ja esteistä. Sillä tavalla taidemaailman objektit kiintyvät todellisuuteen. Ne oikeastaan viittaavat todellisuuteen useassa tasossa. Ne kertovat tarinan prosessista produktina. Ne luovat teokselle merkityksen. Mutta vihaisuus ei ole pelkkää negatiivisuutta; se on energiaa, joka sytyttää luovuuteni liekit. Se pakottaa minut etsimään uusia tapoja voittaa vastarinta ja luomaan jotain ainutlaatuista ja voimakasta. Siinä on taiteen ihanuus ja kauheus. Siinä on ikiaikainen dualistinen kamppailu, joka on tuttu jokaiselle luovalle sielulle. Onnistumisen eteen on tehtävä kaikkensa.
Tunnekokemus muuntuu taiteeksi
Koen, että taiteilijaksi kasvaminen on pakonomaista ja vimmaista tarvetta todentaa objekteiksi kokemaansa ja näkemäänsä todellisuutta. Erityisesti, kun ollaan (taiteilijaksi) sosiaalistumisen alkuvaiheessa todellisuuden näkeminen sekä hahmottuminen korostuu. Seuraava kehityksen vaihe ja sitä seuraavat vaiheet korostavat koko ajan kokemusmaailman merkitystä — eli jos ajattelemme taidemaailman olevan yksi mahdollinen maailma, taiteilijan sisäinen maailma toinen sekä hänen luomansa objektien maailma eli taideteokset kolmas, niin saamme jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, miksi taiteilijaksi täytyy kasvaa, ja kehittyä sekä omaksua taidemaailman kieli, mutta myös itse taiteen kieli. Kuinka ilmaisen itseäni, kun todellisuus ja sen realiteetit hankaavat vastaan ja samalla mielessä kipunoi uusia ihmeellisiä maailmoja. Taideteos on oman sielullisen minäni alullepanema, mutta ruumiini implementoima manifesti kokemusmaailmani rakenteesta tai sen osasta, ja kun saatan taideteoksen esille, niin siitä tulee osa jonkun toisen subjektin kokemaa objektien maailmaa, jota hän arvioi, omista lähtökohdistaan. Siten maailmamme yhdistyvät merkin välityksellä ja olemme samassa intersubjektiivisessa maailmassa.
Esimerkkejä vihaisesta taiteesta
Vihainen taide voi ilmetä monin eri tavoin ja eri taiteen muodoissa. Esimerkiksi, amerikkalainen kuvataiteilija Jackson Pollock tunnetaan abstrakteista maalauksistaan, joita hän loi roiskimalla, valuttaen ja viskoen maalia kankaalle. Hänen työnsä välitti voimakasta tunnetta ja spontaania energiaa, joka heijasti hänen sisäistä taisteluaan. Toinen esimerkki voisi olla brittiläinen kuvanveistäjä Tracey Emin, jonka teokset käsittelevät usein seksuaalisuutta, väkivaltaa ja naiseutta. Hänen teoksensa ovat rohkeita, provokatiivisia ja joskus hyvin henkilökohtaisia, heijastaen hänen omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan maailmasta. Kuitenkin taideteosten esittämistapa ei ole ainoa negatiivisen tunteen kanssa kamppailun ilmeneminen ja implementaatio taitelijan työskentelyn prosessissa. Taitelija kamppailee alati myös oman maailmansuhteen rakenteen kanssa, kiinnitynkö todellisuuteen vai pelkästään omaan maailmaani.
Melankolian monta huonetta
En koe itse olevani kovinkaan taitava käsistäni. Olen mielestäni nietzscheläinen amatööri. Ainakin minun pitää usein muutella ideoitani tai sovittaa niitä, koska olosuhteiden vastustus on välillä liian vaikea vuori kiitettäväksi. Toisaalta näin saattaa löytyä myös uusia ilmaisukeinoja. Tämä prosessi vaatii aikaa ja kontemplaatiota. Tätä tapahtumaa nimitän taiteelliseksi ajatteluksi. Se on siis sekoitus ideointia, pohdiskelua, kokeilua, vastusta vasten työskentelyä ja kompromissiin hakemista. Se on myös ajatelmia ja puuhastelua. Se on hyväksymistä ja pettymistä. Se on toimimista tiedostamattoman ja tiedostetun välissä.
Kapina ja vastarinta
Miten mennä takaisin työhuoneelle tai saada uusia ylevöittäviä ideoita, kun seuraavan vuoden elinkeinosta ei ole mitään varmuutta ja paikallislehden kriitikko vittuilee lehdessä? Helsingin Sanomien mukaan kuvataiteilijat ovat tulomuodostuksen häntäpäässä, Ks. Hs, 23.2.2024. Taitelijan ammatti on yksi maailman vaativimmista. Taiteeni kertoo tarinan kapinasta ja vastarinnasta. Se on huuto epäoikeudenmukaisuutta vastaan, olipa se vastus sitten materiaalin, ajan, rahanpuutteen, hyväksynnän puutteen, tilan tai yhteiskunnan asettamaa. Kuvanveistäjänä kohtaan jatkuvasti haasteita ja ennakkoluuloja siitä, että työni olisi vähäarvoista. Saan hylkäyksiä hakemuksiin ja negatiivista palautetta. joku ei pidä inua veistäjänä alkuunkaan. Tämä vaikuttaa myös työskentelyyni. Epäoikeudenmukaisuus on mukana jokaisessa vasaraniskussa. Mutta minä näytän heille, että puusta, kivestä ja savesta syntyy teoksia, jotka herättävät ajatuksia ja tunteita, jotka jäävät mieleen. Myös muiden mieleen. Työskentelen toisia vasten koko ajan. Katkeruus ei ole omani. Se on jaettua. Taide mahdollistaa tunnekokemuksen jakamisen ja purkamisen.
Mitä vastaan?
Taiteilijan vihaisuus voi ilmetä voimakkaana aktivismina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi. Esimerkiksi, taiteilijat voivat käyttää maalausta, veistosta tai performanssia ilmaistakseen mielipiteensä ilmastokriisistä, ihmisoikeuksista tai taloudellisesta eriarvoisuudesta. Vaikka taiteilija voi jossain määrin määritellä esimerkiksi ajan ja paikan, materiaali ja muut ympäröivän todellisuuden muuttujat ovat kuitenkin hallitsematon tekijä. Esimerkiksi arkiset tekniset ratkaisut tuottavat usein päänvaivaa, erityisesti kuvanveistossa. Tämä käy ilmi omassa taiteellisessa työskentelyssäni, jossa usein käytän veistoselementtien toteutukseen minulle vieraita materiaaleja tai liitän veistokseen kuvaa, ääntä, liikettä tai muita vastaavia teknisiä ratkaisuja. Taiteilijakoulutuksen saaneena minulla ei ole valmiuksia ratkaista esimerkiksi sähkötekniikkaan liittyviä kysymyksiä, joten toteuttaminen tapahtuu pääasiassa yritys- ja erehdysmenetelmällä, mikä luonnollisesti aiheuttaa turhautumisen hetkiä kokeellisen luonteensa takia sekä välillä mustuneita kynsiä. Kohtaan saman problematiikan myös työkalujen kanssa toimiessani, ja näiden ehtojen tuottama turhautuminen luo vihaisuutta ja vimmaa taiteen tekemisen prosessiin. Sisäinen kokemusmaailma kärsii todellisuuden karusta raadollisuudesta. Maailma ei olekaan minun luovuuteni leikkikenttä. Eikä sen pidäkään olla. Se on taitelijan tärkein oppi.
Jossain määrin taiteilijan tunnetila saattaa näkyä teoksissa mutta se ei ole välttämättä ja aina ole katsojalle ilmiselvää, koska teos ei ideansa puolesta lähtökohtaisesti ilmianna taiteilijan toteutusvaiheeseen tunnetilaa. Tarkoitan tällä sitä, että taiteellinen työskentely ja sitä kautta taiteellinen ajattelu mielestäni jaksottuu, ja jossain määrin ne limittyvät, mutta on myös teoksen toteuttamisessa suorittavia hetkiä, eikä silloin tule ainakaan aktiivisessa mielessä ajateltua tekemistään. tämä luo vaikeuden olla tutkiva taiteilija. Päättelyä voi tietysti tehdä toteutusvaiheeseen jälkeen, aposteriori, mutta tätä nimenomaista jaksotusta tarkoitin.
Olen usein törmännyt siihen turhautuneen tunnetilaan, kun taideteos ei muovautuukaan oman tarkoitteeni mukaisesti tai ideani kaltaiseksi vaan joudun tyytymään jonkun näköiseen kompromissiin. Olen kuitenkin oppinut luottamaan, että tämä kompromissien jatkumo ei välity katsojalle, koska katsoja ei lähtökohtaisesti pysty tietämään millainen teoksesta piti oman visuaalisen ajatteluni perusteella olla. Tässä on taiteen tapahtumisen prosessin yksi mielenkiintoisimmista osa-alueista, mutta myös tekijöiden kannalta yksi raskaimmista. Toisin sanoen tässäkin yhteydessä valo ja varjo kulkevat käsikkäin eli se mikä on taiteen tekemisen innostavin, aktivoivin, maukkain, mielenkiintoisin ja ylevöittävin, on samalla raivostuttavan hankalin haastavin ja vaikein osuus.
Sappi lämpenee
Pyrin konkretisoimaan sanomaani vielä lisää kuvaamalla yhden taideteoksen toteuttamista. Minulla oli muutamia vuosia sitten idea veistoksesta, jonka oli tarkoitus olla suurikokoinen mahdollisesti liikettä valoa ja ääntä sisältävä enkelipatsas. Pohjamateriaalina aioin käyttää metallia ja minulla oli toiveena, että olisin saanut enkelin siivet liikkumaan. Lisäksi ajatuksena oli että, annan teokselle nimen Valonkantaja, ja näin ollen oli lähes kirjaimellisesti tarkoituksenmukaista liittää teokseen valoelementtejä. Halusin kuitenkin teokseen tiettyä keveyttä ja kantavia rakenteita mahdollisimman vähän. Lähtökohtaisesti nämä reunaehdot jo tietyissä määrin kumoavat toisensa. Tiesin, että joudun tekemään kompromisseja. Löysin kuitenkin teokselle suhteellisen kevyen runkoaihon, jonka päälle rupesin teosta rakentamaan. Löysin vielä suhteellisen kevyen metallimateriaalin, joka ei tuottanut liikaa tarpeetonta painoa teokseen. Tämä kuitenkin aiheutti sen, että kun enkelin siipiväli oli tarkoitus tulla yli 2 m mittaiseksi, niin kevyt runkorakenne ei jaksanutkaan täysin kannatella veistosrakennelmaa, vaan siitä tuli epävakaa. Varsinaista romahdusvaaraa tai muuta vastaavaa ei ollut, mutta epävakaus oli selkeästi haittaava tekijä. Veistos olisi voinut näyttelytilassa kaatua tai muuta vastaavaa kamalaa, ja teräviä metallikappaleita sisältäessään aiheuttaa potentiaalisia vaaratilanteita. Neuroottiselle luonteelleni tämä ei käynyt mitenkään. Niinpä jouduin tekemään muutoksia siipien rakenteisiin ja siten vakauttamaan teosta. Itse asiassa siipien kulmalla, materiaalilla ja muotoutuvalla toteutustavalla lopullinen veistos oli suhteellisen kaukana alkuperäisestä mielikuvastani. Veistoselementistä puuttui liikkeen omaista dynamiikkaa ja kontrapostoa, ja tilalle tuli hyvin staattinen veistoskokonaisuus, joka kuitenkin kompromissina käsitykseni mukaan toimi ihan suhteellisen hyvin. Kohtuullinen työvoitto lopulta, mutta minätyötä tämä vaati pitkään vielä jälkikäteenkin. Ehkä myös siksi kerron siitä tässä ja nyt. Taitelija ei siis työskentele pelkästään teoksen parissa, vaan teoksen kanssa ja sen takia. Kerronnan alla olevaan teokseen sain kuitenkin uudesta metallimateriaalista tehtyä odottamatonta struktuuripintaa, ja sijoitin ledivalot siipien päälle, jolloin valonkantaja-ajatus idea toteutui. Sinällään tekemäni valinta perusteli sen, että enkelihahmo kantaa valoa tai tuo valoa siipiensä avulla. Varsinaisesti tässä veistoselementissä ei hahmolla ollut esimerkiksi muita isompia ulokkeita kuin siivet. Eli käsiä ja jalkoja tai päätä ei ollut vaan, teos koostui torsosta, jalustasta ja siivistä. Tällä lyhyellä kuvailulla haluan tuoda esiin sen, että tekniset ja materiaaliset ehdot täytyy ottaa huomioon ja tehdä jatkuvia kompromisseja. Pitää sovitella, kokeilla, rakentaa ja purkaa sekä rakentaa uudelleen. Pitää ajatella, suunnitella teos, ja näin monimutkaisessa sekä monimuotoisessa prosessissa teos muotoutuu uudenlaiseksi myös tekijälleen. Välttämättä lopputulos ei ole huonompi kuin aiottu, mutta prosessin tuomat vaikeudet, niin innostavaa ja inspiroivaa kun taiteen tekeminen onkin, voivat olla äärimmäisen turhauttavia, ja aiheuttaa hyvinkin voimakkaita negatiivisia tunteita, jopa vihaisuutta. Ja se on ihan hyväksyttävää. Näissä hetkissä ei välttämättä reflektoida tekemistä aktiivisesti; päättelyä voi tietysti tehdä toteutusvaiheen jälkeen, mutta tämä jaksotus on huomioitava.
Itsetutkiskelu ja terapeuttinen ulottuvuus
Työskennellessäni raskaiden ja vaikeasti muokattavien materiaalien parissa, kohtaan myös oman haavoittuvuuteni ja epävarmuuteni. Epäonnistumiset ja vastoinkäymiset eivät ole vain osa prosessia, ne ovat olennainen osa minua. Työstä jää jopa arpia omaan kehooni. Taiteeni on tapa käsitellä tunteita, purkaa ne ulos ja muuttaa ne kuvaamaan jotain kaunista ja voimakasta. Se on minun terapeuttinen matkani, joka auttaa minua ymmärtämään itseäni ja maailmaa ympärilläni. Tämä prosessi ei ainoastaan auta taiteilijaa itsetuntemuksessa, vaan myös tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ja jakaa nämä tunteet yleisön kanssa. Se on taitelijan minätyötä ja maailmasuhteen luomista. Pyrkimystä kommunikaatioon.
Taide on aina ollut kanava, joka heijastaa ihmisten tunteita, näkemyksiä ja kokemuksia maailmasta ympärillään. Se on usein inspiraation ja ilon lähde, mutta joskus se toimii myös vihan ja turhautumisen purkautumisen väylänä. Omat taiteeni kuvaa usein persoonallisuushäiriötä: monikasvoisuus kuvaa miniäni monipuolisuutta. Välillä negatiivinkuva välähtää positiivina esim. indigon värissä. Mitä se tarkoittaa? Ehkä ei mitään. Tai sitten kaikkea. Indigo oli tärkeää jostain syystä mainita nyt. Välillä raivostunut irvistys sulaa hymyksi. Sitten kiihtynyt mieli taas astuu esiin. Taide kuvaa sitä, että en koe luokitteluja tai diagnooseja vapauttavana, vaan ne vangitsevat minut. Tiedän olevani vaikea ja neuroottinen. Katso vaikka teoksiani! Kuvaan työlläni tukahdutettuja tunteita, joita normatiivinen ympäristö ei minulta hyväksy. Aina, kun olen päästänyt tunteeni valloilleen muussa kontekstissa esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa — olen kärsinyt siitä — paljon. Olen oppinut tukahduttamaan voimakkaimmat tunteenpurkaukset rationaalisen päättelyn avulla. Teen sosiaalisella tunteenpurkamisella vain haittaa itselleni ja muille, vaikka se tarjoaisi hetkellisen helpotuksen tunteen. Viha on helppoa tässä ja nyt, mutta vaikeaa huomenna.
Käden ja mielen työ
Tässä kontekstissa esiintyy ilmiö, jota voimme kutsua "vihaiseksi taiteilijaksi" – luovaksi voimaksi, joka käyttää taiteen kieltä ilmaistakseen syvää pettymystä, raivoa ja epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa tai omassa elämässään. Omassa taiteellisessa työskentelyssäni olen usein havainnut vihaisuuden tunteen ilmentymisen. En tarkoita tällä ainoastaan tekemisen vimmaa, vaan pikemminkin sitä riittämättömyyden tunnetta, joka syntyy teknisen taituruuden puutteesta. Tämä tunne aiheuttaa harmitusta, sillä vaikka idea on muotoutunut visuaalisen ajattelun kautta, sen toteuttaminen materiaalilla tuottaa omat ehtonsa taiteen muovautumiselle. Lisäksi tilanne, aika ja paikka vaikuttavat, ja näin ollen taideteoksen tapahtuminen tai muovautuminen ei ole täysin hallinnassani. Tästä syntyy turhautumista.
Tietynlaisen mallioppimisen ja sitä kautta yksilöllisen kehittymisen prioriteettina on minulle aina ollut kädentaito ja välineen hallinta sekä uuden oppiminen. Käytän harvoin yhtä tutuksi kokemaani tekniikkaa – ainakaan samankaltaisessa muodossa. Harvoin suunnitellessani teosta mietin sen toteutusmahdollisuutta. Pyrin pikemminkin siihen, että en anna teknisten tai materiaalisten rajoitusten haitata ideointiani, vaan luotan siihen, että pystyn löytämään sopivat tekniset ratkaisut, jotta voin toteuttaa suunnittelemani teoksen.
Taiteenfilosofia taas on minulle ennen kaikkea kokemusfilosofiaa. Se linkittyy mielestäni taiteelliseen toimintaan ja sitä kautta taiteelliseen ajatteluun. Taiteellisesta toiminnasta voi havaintojen ja kokemuksen kautta tehdä päätelmiä, ja sitä kautta kehittää omaa toimintaansa, mutta myös ajatteluaan. Tämä teksti pohjautuu saman kaltaiselle ajatukselle: minua kiinnostaa erityisesti praktinen tiedonintressi. Uskon havaintojen ja kokemusten tuottamaan tiedonhankintaan taiteilijana. Näkökulmani on tässä selkeä. Pystyn kokemukseni avulla tekemään työskentelyäni edistäviä päätelmiä itse. Työskentelyn avulla ja aikana teen havaintoja esimerkiksi väriyhdistelmistä tai materiaalien toimimisesta ja toimimattomuudesta. Pystyn siten tekemään päätelmiä esteettisestä vaikutelmasta. Eli pystyn aktiivisen havainnoinnin avulla kehittämään omaa tekniikkaani. Pystyn siis jalostamaan, pitkäjänteisesti työskennellen, omaa tekemisen strategiaa.
Uskon, että taiteellisesta toiminnasta voidaan sanallisen avaamisen kautta saada myös uutta koeteltua tietoa, ja kun tämä tieto jaetaan voimmeko kokea mahdollisia samaistumisen kokemuksia? Siten havaittu, koettu, koeteltu ja uudelleen havaittu, koeteltu ja koettu tieto toteuttaa tutkitun tiedon toteutumisen mekanismia. Näin ollen voimme suhteellisen varmasti luottaa tällaisen tiedon oikeellisuuteen. Tämän tekstin aiheena on vihan tunne. Taiteen tekemisessä en tarkoita tällä suinkaan aggressiivisuutta, joka mahdollisesti ilmenee esimerkiksi taiteilijan luomissa taideteoksissa, vaan haluan nimenomaan kiinnittää huomiota tunnekokemuksiin ja tunnekokemusten tuottamiin kehon reaktioihin taiteen tekemisen yhteydessä, ja mielestäni tällaiset havainnot voivat olla arvokkaita myös muille taiteilijoille.
Tunteet, jotka rinnastuvat kehollisiin reaktioihin?
Savijärven tutkimuksessa mainitaan tylsistyminen, toivottomuus, uupumus ja väsymys. Näiden kaltaisia tunnereaktioita taiteen kontekstissa voitaisiin analysoida monellakin tavalla, mutta kuten sanottua keskityn tässä yhteydessä nimenomaan vihakokemukseen. Viha on eteenpäin ajava tunnekokemus. Joskin mielleyhtymä sanasta viha on usein negatiivinen, silti väitän, että tässä negatiivisuudesta huolimatta se on nimenomaan taitelijaa eteenpäin ajava voima. Tosin, se voi olla myös epäaktivoiva siinä mielessä, että vihaisuus esimerkiksi omaa tekemistä, omaa osaamista, omaa teknistä taituruutta tai muita vastaavia määreitä kohtaan voi ruveta epäaktivoimaan tekemistä, ja näin syntyy tilanne, jossa esimerkiksi hermostuminen tai muu ylivirittyneisyys ei enää tuotakaan ilmaisullista hyvää taiteen tekemiseen vaan aiheuttaa epäaktiivisen tilan. Itse taiteen tekijänä tunnistan, ja osin pystyn kokemuksen sekä omien havaintojeni kautta vahvistamaan nämä esiin tuodut seikat ja pystyn allekirjoittamaan esimerkiksi sen, että liiallisen tyytyväisyyden tai positiiviset tunteet saattavat aiheuttaa epäaktiivista oloa, jolloin ei synny tarvetta luovalle tekemiselle. Silloin olemassa oleva olotila tyydyttää ilmaisulliset tarpeet, ja näin ollen voisi myös argumentoida, että negatiivisilla tunnekokemuksilla sinällään on mahdollista olla taiteilijan toimintaan aktivoivaa vaikutusta. Esimerkiksi tietynlaisella ja -asteisella vihaisuudella itse taiteen tekemistä kohtaan, jonka erotan kuitenkin vimmaisuudesta tai paljon puhutuista flow-tiloista, niin sillä voi olla taiteen tekemiseen rakentavaa ja luovuutta ruokkivaa voimaa. Haluan korostaa, että sellaiset indikoivat tekijät, kuten negatiivinen palaute saattaa nostattaa passivoivia negatiivisia tunteita pintaan. Pyrin erottelemaan ne tässä yhteydessä pois, koska mielestäni ne eivät nouse suoraan taiteellisesta työskentelystä, vaan ne voivat päinvastoin vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyn, mutta itse en näe, että vaikutussuhde tässä yhteydessä toimisi toiseen suuntaan. Indikaattorina toimii tässä tapauksessa taideteos, jonka olemuksesta sellaisenaan ei nyt puhuta.
Taidetyö
Ruumiillinen työ liittyy olennaisesti taitoon tehdä jotain käsillään ja liittyy kiinteästi kuvanveistoon. Liike on yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä taiteessa, etenkin teknisen kuvanveiston näkökulmasta, koska se liittyy tekemisen mekaniikkaan, kinetiikkaan ja kinesteettisiin tunteisiin. Työkalujen filosofiaan, samoin kuin taiteelliseen tutkimukseen yleensäkin, kuuluu käsitys käden taidoista ja käsialasta, eli kuvanveistäjien taidosta käyttää työkaluja. Usein kuvanveistäjän työ vaatii jatkuvaa työkalujen käyttöä, kuten vasarointia, sahaamista, pinoamista, ruuvaamista ja niin edelleen. Kuvanveisto jo itsessään lähestyy koneellisuutta, joten on luonnollista, että teoksiin tuodaan mukaan liikettä (kinetiikkaa). Tästä syntyy se tyylillinen vaikutus. Taiteen tekeminen eroaa teollisesta tuotannosta siinä, että kun taiteilija tyylittelee, hän luo oman kädenjälkensä. Tämä on Siukosen mukaan kinesteettistä herkkyyttä. Se on hänen mukaansa kehon omaa liiketietoa (Siukonen 2011, 36). Tämä liiketieto kehittyy taiteilijalle harjoittelun ja kokeilemisen myötä. Näin ollen kinesteettinen liikeherkkyys on juuri se erottava tekijä, joka erottaa veistotaiteen muusta mekaanisesta tuottamisesta.
Johtopäätös
Vihainen taiteilija ei ole vain kapinallinen hahmo taidehistoriassa, vaan taiteen kontekstissa symboli rohkeudesta ja sitkeydestä, huolimatta ajallisesta sidoksesta. Luovuutemme syttyy vastoinkäymisistä ja haasteista, ja se voi muuttaa maailmaa ympärillämme. Kaikkea ei tarvitse muuttaa kauniiksi, vaan maailman ja kokemukset voi näyttää myös sellaisenaan. Kun tartun taas vasaraani ja aloitan työni, tiedän, että jokainen isku on askel eteenpäin kohti voittoa – niin taiteessa kuin elämässäkin. Puran itse tunnekokemuksiani taiteen ja amatöörimäisen kirjoittamisen avulla.
Taitelijapersoona aiheuttaa ja kokee vihaisuutta, koska taitelija pyrkii toiminnassaan harmoniaan, jota maailman kaaos ei useinkaan salli. Taiteen tekeminen on maailman muovaamista oman näköiseksi. Kokevan subjektin muuttamista koettavaksi objektiksi. Jos siinä ei onnistu, niin harmistuu, joskus jopa suuttuu tai vihastuu. Toisaalta sekin on siedettävää, koska onnistuessaan taidetyön aiheuttama dopamiiniryöppy on uskomattoman hienoa.
Kirjallisuus:
Mäkikoskela, Riikka, Ympäri, sisällä. Kolmiulotteinen työskenteleminen kuvataiteessa. Väit. Aalto Arts Books. Helsinki 2015.
Saarijärvi, Marjo, Tunteet pelissä: Arviointiin ja oppimiseen liittyvistä tunteista, Yliopistopedagogiikka, Vuosikerta. 23, Nro 2, S, 58–60, Helsingin yliopisto 2016
Siukonen, Jyrki, Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvataideakatemia. Helsinki 2011.
Comentarios