Videosuositus: https://www.youtube.com/watch?v=ZS4Bpr2BgnE
Alkusanat
Mediassa: Kun patsaat kaatuvat, HS 14.6.2020, A28–A29.
Analyysissä pohditaan sitä, että onko viimeaikoina nähdyt patsaiden kaatamiset järkevin tapa toimia ja mistä toiminnassa on pohjimmiltaan kyse. Vesa Sirénin kirjoittamassa jutussa eduskunnan intendentti sekä historiantutkija pohtivat vaihtoehtoja patsaiden tuhoamisille. He myös asettavat kyseenalaiseksi sen, edistääkö julkiseen taiteeseen kohdistuva ilkivalta todella demokratiaa. Linkki juttuun: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006540598.html.
Kirjoitin tästä ilmiöstä jo väitöksessäni. Vuonna 2015 sain väitteelleni hieman kritiikkiä, mutta argumentoin edelleen, että yhteiskunnallinen ristiveto, joka johti myöhemmin patsaiden tuhoamiseen, oli jo tuolloin nähtävissä ja siten ennustettavissa. Vastaväittäjäni taisi verrata lausumaani siihen, että julkisen liikenteen käyttäjä tuhoaisi bussikatoksen ja piti ajatusta siten hieman hölmönä.
Johdanto
Tätä kirjoittaessa on kulunut reilut kuusi vuotta väitöskirjani julkaisusta. Silloin kirjoitin, että tutkimuksessani tavoittelen katsausta tulevaan. Pyrin silloin kirjoittamaan tekstiäni, niin että se olisi ollut tulevaisuuteen katsova. Filosofia valitettavasti ymmärtää todellisuutta, vasta kun asiat ovat tapahtuneet, kuten Hegel asian viisaasti muotoili. Samaa voi sanoa taiteellisesta tutkimuksesta ja sen tulkinnasta. Tutkimukseni kiinnittyi tai kiinnittyy edelleen taiteellisen tutkimuksen perinteeseen, mutta se oli kirjoitushetkellä ennen kaikkea taiteellis-poliittinen missio, lähes pamflettimainen julistus, niin teemoiltaan kuin rakenteeltaankin. Tavoittelin siinä tehtävässä taiteen tutkimuksessa yleisempää, yhteiskuntaorientointunutta asennetta.
Tutkimusotteeni oli väitöskirjassa luonteeltaan hermeneuttinen, jossa välineitä ja kysymyksiä on syytä pitää avoinna mahdollisimman pitkään. Jotkut kysymykset jäivät silloin vaille vastausta, ja se seikka perustelee tämän kirjoituksen tekemisen.
Hermeneutiikka on tulkintateoria, se on tulkinnan tekoa ja dialogia. Kirjoitustapani oli ja on edelleen mielipiteen, pamfletin ja tutkimuksen ristisiitos. Tutkimukseni käsitteli julkisen taiteen pelikenttää suorana käsitteenä sekä mielikuvina. Perustin kuitenkin kaiken väittämäni hankittuun lähdeaineistoon. Väitökseni kohtaamaan rakenteelliseen kritiikkiin totean, professorini Juha Varton sanoja myötäilläkseni että se ei ollut täysin perusteltavissa, koska hermeneutiikassa, ja sen kaltaisessa tarkastelussa on hyvä pitää pitkän aikaa – ellei kaiken aikaa – mukana pohdintaa perusteista sekä sovelluksista. Yleisesti sisältöön kohdistuvaan moitintaan vastasin ja vastaan edelleen, että hermeneutiikan tavoitteen mukaisesti käsittelin itselleni läheisiä ja tuttuja aiheita kuten, omaa työskentelyäni ja omaa henkilöhistoriaani. Tere Vadén (2000, 34, 180) ehdottaa, että ajattelu voitaisiin nykypäivänä ymmärtää sanallisten teorioiden rakentamisen sijaan kokemuksellisena. Laajensin horisonttiani kehämäisesti kohti taideympäristöä ja taidemaailmaa – pitäen sovellukset moninaisina ja laajoina.
Minun tulkintani taiteellisesta tutkimuksesta
Analysoin väitöskirjassani julkiseen taiteeseen kohdistuvia merkityksenantoja relatiivisen estetiikan ja gadamerilaiseen hermeneutiikkaan pohjautuvan tulkintaperinteen avulla sekä pyrin suhteuttamaan ne nykytaiteen diskurssiin. Keskeisessä osassa tutkimuksessani oli dialogi taiteilijoiden kanssa sekä diskurssianalyysi median ja tieteellisemmän lähdeaineiston pohjalta. Päädyin käyttämään filosofisen hermeneutiikan perinnettä tutkimukseni perustavana tutkimustapana, koska se sopii kokemukseni perustella, taiteellisen tutkimuksen luonteeseen. Ja hermeneuttiseen metodiin sopii erityisesti haastattelupohjainen tutkimus.
Kirjassa pohjaan taideteosten tulkinnan analyysille, jossa käytän yhdysvaltalaisen Miwon Kwonin kuvaamaa julkisen taiteen kolmijakoa. Kehitin näistä rakenteista oman tulkintani, jota oli mahdollista soveltaa nykyiseen julkiseen taiteeseen. Hermeneutiikka osaltaan puolustaa paikkansa myös siksi, että pyrin tutkimuksessani ymmärtämään ja kysymään, en selittämään kaikkea.
Tutkimukseni teoreettista käsitteistöä olen laventanut myöhemmin erillisissä kirjoituksissa. Vuonna 2020 jalostin ja syvensin suhdettani Markus Copperin taiteeseen ja avasin tuolloin väitöskirjasta pois jättämiäni teemoja ja haastatteluosuuksia. Kirjoitus julkaistiin Parergon-omakustanteessa ja se löytyy edelleen kotisivuiltani. Relativismia käsittelin uudestaan artikkelissani Esteettinen relativismi posthumanismissa (2021), joka on julkaistu Repin-instituutin toimesta. Myös se teksti löytyy näiltä sivuilta. Kielenkäyttöpeli-käsitettä avaavaa tutkimusta valmistelen juuri ja julkaisen artikkelin tutkimuksen tuloksista toivottavasti syksyn 2022 aikana.
Hermeneutiikka
Sikäli kun ymmärrän metodiikasta jotain, niin genealogia ja hermeneutiikka vaikuttavat hämmentävän samankaltaisilta tulkintametodeilta. Mikä sitten niiden ero on, ja mitä merkitystä niiden määritelmillä on tämän tekstin kannalta? Ojakangas selittää eron olevan siinä, että genealogia on leppoisaa historian selvittämistä. Se on ainakin Foucault’lle eräänlaista antitiedettä, joka ei kuitenkaan tarkoittanut antiteoriaa. (Ojakangas 1998, 15—18.) Hermeneutiikka, minun ymmärtämän määritelmän mukaan, on taas merkin tai kirjoituksen tulkintateoria, jossa tulkitsija tulkitsee tiettyä merkkiä omasta tulkintahorisontistaan käsin. Hermeneutiikassa ei pyritä tulkinnan lopulliseen totuuteen tai analyysin ”oikeassa olemiseen” vaan hermeneuttisessa tulkinnassa myös tulkitsija voi muuttua. Se on ikään kuin ympärikäymistä tai pyörimistä (ricercar tai circum) aiheen ympärillä. Näin ollen voisi kai sanoa, että genealogia on suoraviivaisempaa ja yksityiskohtiin paneutuvampaa. Se tarttuu sanoihin ja merkityksiin, kun hermeneutiikka voisi etsiä tarkoitusta. Genealogia tarttuu historian merkkiin, kun hermeneutiikka päästää siitä irti ja katsoo sitä kauempaa. Hermeneuttinen tulkitsija pyörähtää merkin ympäri ja huomaa, että ei enää palannutkaan samalle paikalle mistä lähti, vaikka luuli niin. Näin ollen on myös perusteltua nyt pysähtyä tarkastelemaan missä mennään.
Mediassa: HS 20.5.2017. Luettu 25.1.2022.
"Vaihtoehtoisten totuuksien ajan syyllisiä on turha etsiä postmodernisteista – syylliset ovat paljon lähempänä. Postmodernisteja on syytetty vaikka mistä, myös terrorismista. Mutta he eivät aloittaneet totuuden jälkeistä aikaa, he vain ensimmäisenä ymmärsivät sen alkaneen". Linkki juttuun: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005218239.html.
Aloitin lektioni seuraavasti:
Aluksi on syytä avata tutkimukseni monitulkintaista ja poeettistakin otsikkoa: Specta-sana viittaa spektaakkeli-käsitteeseen. Guy Debordin nimissä julistettiin yhteiskunnan muuttuneen spektaakkeliyhteiskunnaksi. Tällä tarkoitettiin pääpiirteissään sitä, että ihminen on vieraannutettu oman elämänsä sivustakatsojaksi.
Käsittelen tutkimuksessani julkisen kuvanveiston uudelleen muotoutumista. Tarkastelen myös kuvanveistäjien työn tekemisen reunaehtoja, taidekritiikkiä ja kansalaiskeskustelua. Näin ollen työni on yhteiskunnallisesti orientoitunut, ja se ei ole suoraan vertailukelpoinen taiteellis-filosofisen tutkimuksen kanssa.
Nykyinen poliittinen ilmapiiri luo ja kasvattaa pelon ja vierauden tunnetta. Tämä erillisyyden tunne aiheuttaa vastareaktion, jota kutsutaan yleisesti vihapuheeksi. On kummaa ajatella, että tämä koneisto ei yltäisi taiteeseen tai ainakin julkiseen taiteeseen. Julkinen taide on yhteistä omaisuutta, ja se kannattelee yhteiskunnallista symboliarvoa sekä heijastelee aikaan ja tapaan sidottuja konnotaatioita. Esimerkiksi ihan viime aikoina nähdyt patsaiden huputukset ovat sinänsä irrationaalisia tekoja, jotka tosin ovat vastatoimi peloille. Suomessa nähdään harvoin varsinaista kuvainraastamista, mutta sitäkin tapahtuu. Esitän kirjassani muutamia esimerkkejä tällaisesta toiminnasta. Yhteiskunta potee siis kollektiivista pelon tunnetta, elämme pelon aikakautta. Poliittinen retoriikka oikeuttaa toimintaansa pelottelun kautta. Pelon hallintaan tarjotaan lääkkeenä instituutioiden valvovaa toimintaa. Kasvattamalla tai muuttamalla instituutioiden asemaa uskotellaan, että joku hoitaa asiat puolestamme. Tämä mekanismi läpäisee myös taidekentän. Suomen sinänsä ansiokas apurahajärjestelmä ohjautuu instituutioiden kautta, ja näin vaikuttaa taiteilijoiden asemaan. Tämä toimintatapa on sisäistä sensuuria. Vaikuttaakin siltä, että nykytaide ja varsinkin siitä puhuminen on avointa vain tiettyihin suuntiin, Otso Kantokorpea mukaillakseni.
Tutkimuksessa käyttämäni termi, monumentin logiikka, myöhemmin veistoksen logiikka, todentaa taiteen tekemisen eritysehtoja: On tehtävä, julkisessa kontekstissa sellaista taidetta, joka hyväksytään ja tällöin yhteiskunnallinen kritiikki on kaukana taiteilijan työkalupakista.
Selvitän tutkimuksessani, ovatko julkisen tilan muuttuminen, julkisen taiteen kokeminen ja taiteesta käyty diskurssi vaikuttaneet julkisen taiteen esitystapaan. Näkökulmani on yhteisöllinen, ei katsojaan yksilönä keskittyvä. Näin tutkimukseni palautuu osaksi nykytaiteen keskustelua ja tuottaa sanallistettua tietoa osaksi sitä. Sensuuri, kielenkäyttö ja valtamekanismit ovat vaatineet käsitteellistämistä ja kutsunkin tätä toimintatapaa tutkimuksessani kielenkäyttöpeliksi. Filosofi Wittgenstein puhuu kielipelistä. Mutta jos kieltä ei käytetä? Mistä silloin puhutaan? Kielenkäyttöpeli on kollektiivista harhauttamista: ei-kommunikaatiota.
Polis-sana luonnollisesti viittaa kaupunkivaltioon, kaupunkiin ja niiden kautta rakennettuun ympäristöön.
Mediassa: HS, Marjaana Varmavuori, 2.10.2019. Luettu 25.1.2022
"Taideteoksen paljas takamus oli liikaa Helsingissä: Joku kävi teippaamassa patsaalle housut. Ruoholahden ala-asteen koulun pihalla sijaitseva Pekka Nevalaisen veistos on julkistettu vuonna 1996. Se on Abc, kissa... -niminen veistos, joka on saanut innoituksensa vanhasta lastenlorusta". linkki juttuun: https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000006258425.html.
Saapuiko kauhea yhteiskunnan spektaakkeli, kuten väitin?
Vuoden 2015 jälkeen on nähty Trumpin valtaannousu ja sitä seurannut kansavälisen politiikan uudelleen muotoilu, johon liittyy kasvava populismi ja Brexit, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Puhuin väitöksessäni myös totuudenjälkeisestä ajasta. Edellä kuvatut esimerkit sopinevat tähän eetokseen hyvin. Nyky-yhteiskunnan moninaisuutta ja relativismia tuskin tarvitsee ajattelevalle ihmiselle selittää. Otetaan sitten lähempään tarkasteluun individualismi. Keskustelu filosofian piirissä on kääntynyt posthumanismin aikaan. Olemme siis vieneet individualismimme ja kantilaisen ihmiskeskeisyyden niin pitkälle, että olemme itse ryhtyneet sotimaan tätä ajatusta vastaan. Posthumanismiin liittyy vahvasti myös käsitys transhumanismista eli teknologian tunkeutumisesta elämäämme niin voimakkaasti, että teknologiasta tulee elämänlaatumme määrittävä, ja jopa parantava seikka. Transhumanismi vertautuu ja liittyy monin tavoin kirjassani esille tuomaani kyberpunk-aatteeseen. Näin ollen tämäkään seikka ei ollut vailla totuuspohjaa. Kyse on vain lukijan halusta nähdä ja ymmärtää. Minusta tuntuu, että ainakin vastaväittäjäni oli hieman pääistynyt. Se tarkoittaa käsitteellisen ja tietoisen ajattelun ylikorostuneisuutta, kuten Teemu Mäki ajatuksen näppärästi kirjassaan tiivistää. Termin on keksinyt professorini Juha Varto. Myös tämä kielellisen ja normatiivisen ajattelun mekanistinen tulkinta on ristiriidassa uusvalistuksellisen ajattelun kanssa. On siis paljon sellaista, jota emme voi käsitteellistää pelkän kielen avulla, ja kaikelle ei siten ole olemassa sanoja. Käsittelemme tietoa paljon ilman pääistymistä eli tiedostamattomasti. Esimerkiksi kauheita tai traumaattisia asioita elämässämme. Taidekauhu ja tiedostamaton liittyivät myös väitöskirjani ajatusrakennelmaan.
Mediassa: Turun Sanomat, Maria Annala, STT, 10.9.2017. Luettu 25.1.2022
”Charlottesville elää peitetyn patsaan varjossa. Trumpin kahtiajakautunut Amerikka kiistelee sisällissodan muistomerkeistä. Mustalla pressulla peitetty kahdeksanmetrinen patsas seisoo uhkaavana hahmona keskellä viehättävän pikkukaupungin puistoa. Täällä valkoisen ylivallan kannattajat ja vastamielenosoittajat ottivat elokuussa väkivaltaisesti yhteen. Nyt Charlottesvillen asukkaat pelkäävät, että levottomuudet voivat leimahtaa liekkiin vielä uudestaan. – Valkoisen ylivallan kannattajat ovat sanoneet aikovansa palata. Tämä on ollut meille äärimmäisen traumaattista, sanoo kaupungissa 30 vuotta asunut valkoinen pastori Paul Walker. Hän kuvailee Charlottesvilleä superliberaaliksi yliopistokaupungiksi, jossa presidentti Donald Trumpin kannattajat ovat harvassa. Nyt vasemmalle kallellaan oleva kaupunki on kuitenkin joutunut äärioikeistolaisten silmätikuksi. Kaikki sai alkunsa patsaasta. Pressun alla ratsastaa kenraali Robert E. Lee, joka taisteli Yhdysvaltojen sisällissodassa etelävaltioiden puolella.” Linkki juttuun: https:/w.ts.fi/uutiset/3647799.
Julkinen taide spektaakkelin kourissa
Lukija taitaa jo arvata mihin tämä osa on menossa. Trumpin populismin myötä esiin nousi myös muuta yhteiskunnallista liikehdintää. Äärioikeisto sai ensimmäisenä aikaan tarpeen ottaa julkinen taide osaksi poliittista aktivismia. Siitä alkoi nykyinen patsaiden kaato. Yhtenä alkupisteenä on Charlottesvillen tapahtumat. Tämän jälkeen on samalaista liikehdintää nähty useiden toimijoiden toimesta. Ja nämä kaikki virtaukset olivat nähtävillä jo silloin, jos halusi nähdä. Nämä tapahtumat todistivat väitökseni yhteiskunnallisen eetoksen todeksi.
***
Viime aikoina on siis nähty useita kuvainraastamisoperaatioita, kun maailmalla on kaadettu entisaikojen mahtihenkilöiden patsaita, koska he tai tarkemmin ilmaistuna heidän kuvansa, eivät enää edusta nykyisiä arvoja, kuten mainittua posthumanismia. Jos oikein ajattelen asiaa, niin ymmärrän teon (kuvainraasto) motiivin osin, mutta jos asetamme seikan puhtaasti esteettiseen kaapuun ja unohdamme teoksen symboliarvon, niin silloin mielestäni patsaat olisi voinut jättää ehjiksi. Beardsleyn (1979) funktionaalista teoriaa mukaillen totean, että teoksen arvo on ennen kaikkea teoksen esittämässä estetiikassa. Tosin en edusta sorrettua ihmistä. Ehkä ne patsaat olisi hyvä kuitenkin siirtää, mutta en usko, että niiden kannattelemat arvot tuhoutuvat samalla, kun itse veistos hajotetaan, niiden merkitys vain muuttuu. Tyhjä tila ei katoa kaatamalla seiniä sen ympäriltä. Voi käydä jopa päinvastoin ja syntyä vastareaktio. Siitäkin on nähty jo esimerkkejä. Julkinen taide ei ole vain itseilmaisua, vaan se on yhteiskunnallisen keskustelun kohde ja väline.
Kielenkäyttö ja politiikka
Tästä seikasta kirjoitin väitöksessäni seuraavasti. Taideteosten sanallistaminen ei […] onnistu aina optimaalisesti. Ehdotuksenani on, että kielellinen taito irtoaa inhimillisestä. Sanallistaminen pyrkii seurailemaan taiteen omalakisuuden sisäistä logiikkaa pyrkiessään kielellisessä todellisuudessa kehollisen kokemuksen rinnalle. Kielellisyys ei avaakaan tarkasteltavan taideteoksen merkityksiä, vaan sen mielleyhtymä karkaa taideteoksen merkitykseltä, ja näin kritiikin lukija, joka havainnoi samaa taideteosta aistisesti, ei tunnista taideteosta arvostelmasta. Välitön mielleyhtymän sanallistaminen aiheuttaa vieraantumisen tunteen. Vieraantumista siis aiheuttaa ylipuhuminen, ohipuhuminen ja toisaalta hiljaisuus. Puuttuu viipyily. Merkitystenhahmottaminen on mahdollista punnitun määrittelyn avulla. Arvovalinnat antavat asioille niiden merkityksen. Arvovalinnat, mieltymykset ja painotukset synnyttävät asenteita sekä ohjaavat käyttäytymistä. Kun tarkoituksena on tulkita merkityksenantoa, on syytä yrittää selvittää, minkälaiset arvovalinnat ohjaavat merkitysten muodostumista ja minkälaisen todellisuuden muovautuneet käsitykset luovat.
***
Nietzsche tuo tuotannossaan esille kielenkäytön tavan. Hän käy omaa kielipeliään jatkuvasti lukijan kanssa tasapainoilemalla ”tutkimuksellisen” argumentaation ja aforistisen pamfletin välimaastossa. Välillä hän käy tekstienvälistä keskustelua ja selittää sanojen alkuperää. Tämä on hänen kielitieteilijän taustansa nähden ymmärrettävää ja on hyvä huomata, että kielipeli on Nietzschelle peliä – ei vain politiikan teon väline. Eli kielipeli voi yltää myös taiteen kentälle, koska katson, että oma näkökulmani ei ole pelkästään poliittisesti orientoitunut; en siis kirjoita politiikan filosofiasta, vaan omasta kokemuksestani käsin. Lukijan on siten hyvä huomata, että kokemus ja totuus eivät ole sama asia. Nietzschelle ja itselleni tutkimuksessa kyse on enneminkin rakenteesta kuin politiikasta (Vrt. antihegeliläisyys). Rakenteesta siinä mielessä, että se on jotain totuutta kantavaa, tilallista ja vakiintunutta, kun taas politiikan luonteeseen kuuluu sen sopeutuminen; ainainen liike ja pysähdys. Mika Ojakankaan mukaan tila onkin kärsinyt devalvaation juuri ajan suhteen (1998, 20).
***
Nietzsche rakentaa tekstiään kerrostuneesti ja välillä intertekstuaalisuus kohdistuu hänen omaan tuotantoonsakin, kuten itsellänikin. Ylenkatsomisen affekti syntyy, Nietzschen mukaan, vääntyneen ylenkatseen luomasta harhasta, joka peilautuu suhteessa ylenkatsotun välinpitämättömään kohteluun. (Moraalin alkuperästä; 2007, 28.) Tähän liittyy aristokraattinen toimimattomuus, koska Nietzschelle toiminta on yksi onnellisuuden muoto (Mt. 29). Se, että saa tehdä itse kehollaan ja toimia. Saa pistää itsensä likoon ja pidättäytyä jatkuvasta ajattelemisesta, jonka yksi muoto ylenkatsominen on.
Yhtenä keskeisenä kulttuurin työvälineenä on häpeä, jolla sivistynyt ihminen luodaan. Kesytetään ja tylsytetään se villi, joka toteuttaa itseään sekä rakennetaan hänelle häpeä. (Mt. 33–35.) Tämä on yksityistä sovitustyötä, jota posthumanismi katsoo kieroon. Onko tämäkin väitöksen puolustaminen lopulta pyrkimystä pois häpeästä? Onko rakenne sittenkin itseään toteuttava konstruktio? Kuten aiemmin sanoin, tulkitsin tämän kaltaisen toiminnan rakenteeksi, en politiikaksi. Politiikka voidaan määritellä mainituksi työvälineeksi, mutta itse rakenne on jotain muuta, se on tilallisempaa. Se on kuin akvaarion vettä, joka on ympärillämme liikkumattomana ja värittömänä aineena. Saamme toimia siinä näennäisen vapaasti, mutta rajat se silti meidän toiminallemme asettaa. Havaitsemme tuon materian ja rajojen olemassaolon, kun joku liikuttaa vettä eli käyttää välinettä ts. politiikkaa. Silloin tiedostamme rakenteet ja olemassaolon ehtomme.
Nietzschen on sanottu aloittaneen dramaattisen filosofian tekemisen tavan. Tässä keskeisenä on juuri sana tekeminen. Hänen filosofiansa keskeisin viesti on, että filosofiaa tehdään ja koetaan, eikä vain ajatella. Hänelle filosofia on elämänfilosofiaa, se on elämänkatsomuksellinen ohje; tapa elää. Siten filosofia on normatiivista ja tästä kulmasta valaistuna Nietzschen filosofian etiikka löytyy siitä itsestään. Se on elämän vitaalisuuden ylistys, ihmisen moraalisen itsemääräämisen haltuunoton manifesti ja kehotus. Se on huuto ja kuiskaus, jota pitää osata kuunnella herkällä korvalla, mutta myös sietää. Yritän kuunnella hiljaisuutta ja opetella häpeämään vähemmän. Siksi tämäkin kirjoitus on olemassa.
En pidä vandalismista
Charlottesvillen tapahtumien lisäksi mm. 2020 Berliinissä tapahtuneet teosten
töhrimiset ovat esimerkkejä julkisen taiteen ongelmallisesta asemasta nyky-yhteiskunnassa. Tämä oli jo nähtävissä ja siksi kirjoitin väitöksessäni, että julkisen veistotaiteen pitää seurata monumentin logiikkaa pragmaattisista syistä. Aikalaistaiteessa näen ongelmaksi sen kompleksisen suhtautumisen lähihistoriaansa. Tämä ei tarkoita, etteikö julkinen veistotaide voisi kehittyä ja sen esittämisen tavat monipuolistua. Mielestäni julkisen veistotaiteen pitäisi seurata monumentin logiikkaa siitä syystä, että julkiset veistotaiteen esittämistavat kuuluvat ryhmään vakiintuneita konventioita. Tällöin maailmassa olevat merkit ovat fyysisinä esineinä kaikille samoja, kuten Pentti Määttänen (2012) on tarkasti esittänyt. Ehdotukseni on siis rakentava, ei vastakkainasetteluun pyrkivä.
Mediassa: Yle, Riikka Porttila, Esa Koivuranta ja Mikko Rita, 10.1.2018. luettu 25.1.2022.
”Helsingin Viikissä poltettiin jättimäinen kumigorilla – ”"Liekit olivat korkealla, taivasta vasten näkyi musta savupatsas"”. Taideteos oli virolaisen Villu Jaanisoon käsialaa. Hän toimii kuvanveiston professorina Kuvataideakatemiassa. Helsingin Viikin tiedekampuksella on poltettu yöllä julkinen taideteos. Pelastuslaitos sai hälytyksen kello puoli viiden jälkeen aamuyöllä Viikkiin, jossa roihusi virolaisen kuvanveistäjän Villu Jaanisoon autonrenkaista valmistettu gorillaveistos. Palosta nousi runsaasti savua, mutta poliisin mukaan siitä ei ollut erityistä vaaraa lähialueiden asukkaille. Palo ei myöskään uhannut läheisiä rakennuksia. Poliisi kertoo Ylelle selvittävänsä palon sytyttäjää. Helsingin Sanomien mukaan tapausta tutkitaan vahingontekona.” Linkki juttuun: https://yle.fi/uutiset/3-10014412.
Jaanisoon apinan polttaminen todisti väitteeni julkisen taiteen uhriasemasta todeksi
Viimeistään kuvanveistäjä Villu Jaanisoon gorillan polttaminen perusteli hyvin konkreettisella tavalla väitteeni merkityksettömästä taiteeseen kohdistuvasta vandalismista.
Ja vielä taiteen väliaikaisuudesta
Ajassa voi liikkua vain eteenpäin. Siksi ajallisesti rajalliset teokset ovat potentiaalisia.
Vuoden 2019 Venetsian biennaali todentaa esteettiset väitteeni todeksi: robotismi, 3D-tulostus sekä väliaikaisuus ja tapahtumallisuus ovat nykytaiteen tulevaisuutta.
Kirjalliset lähteet:
Foucault, Michel (1998) Foucault/Nietzsche. Suom. Turo-Kimmo Lehtonen (teoksesta Dits et écrits II, Gallimard 1994) ja Jussi Vähämäki samasta teoksesta, 1994. Paradeigma-sarja. Tutkijaliiton julkaisu 89. Helsinki. 1998. Alkuperäiset tekstit ovat ilmestyneet vuosina 1967 ja 1971.
Mäki, Teemu (2017) Taiteen tehtävä – esseitä. Into. Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (2007) Moraalin alkuperästä – pamfletti. Suom. J. A. Hollo. Otava. Helsinki. Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 1969. Teksti on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1887.
Nordin, Svante (1999) Filosofian historia — länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. Pohjoinen, Oulu.
Vadén, Tere. 2000. Ajo ja jälki. Filosofisia esseitä kielestä ja ajattelusta. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.
Comments